Voiko Suomessa rikastua?

Iltapäivälehtien sivuilla on julkaistu viimeaikoina, yhä kiihtyvällä tahdilla juttuja siitä, että miten tavalliset pulliaiset voivat vaurastua. On lähihoitaja Sannaa, joka aloitti asuntosijoittamisen 100% velkavivulla. Sittemmin Sannalla on tullut asuntosijoittamisen kaveriksi myös arvopaperihin sijoittaminen ja varallisuusvalmennuksien myyminen. Jutun perusteella Sanna on oivaltanut, että tiedolla tehdään rahaa. Valitettavasti asia ei ihan näinkään ole, sillä ei kuka tahansa voi kävellä pankkiin ja saada 100% velkavivulla lainaa ensimmäiseen sijoitusasuntoon. Toisin sanoen, Sannalla on käynyt ajoituksen kanssa hyvä tuuri. Korot ovat matalat ja pankkien rahahanat ovat löysässä. Good for her.

Toisessa ääripäässä on Mikko, joka pihistelee minkä pystyy ja sijoittaa suurimman osan tuloistaan osakkeisiin. Kuukausitulojen ollessa 5000€ luokkaa on niistä myös keskimäärin helpompi sijoitella, mutta tosin monella tämän verran tienaavalla tahtoo myös kulupuoli nousta, joten on enemmän kuin hatun noston paikka siitä, että Mikko pystyy säästämään parhaimillaan 75% tuloistaan.

Jos Terhiltä on kysyminen niin jokaisella on mahdollisuus rikastua. Suurimmaksi viisasten kiveksi Terhi tuo esiin sen, että vanhempien ei tulisi kertoa lapsille ns. “vääristynyttä totuutta”, eli esimerkiksi lytätä lasten haaveilua rikastumisesta. Hänen mielestään myös omilla valinnoilla on väliä, joka toki pitää osin paikkaansa, mutta ottaen huomioon, että jokainen meistä on jonkinlaisen sattuman aikaansaannos, niin tuntuu kyllä hurjalta väittää, että vain omilla valinnoilla olisi väliä.

Miten suomalaiset voisivat rikastua parhaiten?

Mielestäni paras lääke jokaisen suomalaisen rikastumiselle olisi se, että koulussa aloitettaisiin opettamaan talousasioita. Esimerkiksi sitä, että miten raha- ja arvopaperimarkkinat toimivat. Oman talouden hallintaan voisi koulun penkiltä tarttua paljon hyviä vinkkejä. Mikäli vanhemmat elävät tulojen ja kulujen puolesta miten sattuu, on hyvin todennäköistä, että myös heidän lapset omaksuvat tämän mallin. Muistan itse omasta nuoruudesta sen, että kaikki ostettiin osamaksulla. Siitäkin huolimatta, että rahaa olisi ollut niin valittiin kallis osamaksu. En tiedä johtuiko vanhempieni tietämättömyydestä vaan siitä, että peruskulut olivat niin suuret, että kaikki muut hankinnat tuli rahoittaa kalliilla lainarahalla.

post

Parhaat sovellukset oman talouden seurantaan

Oman talouden seuranta on nykypäivänä helpompaa kuin koskaan. Siitä on kiittäminen lukuisia eri palveluita ja sovelluksia, jotka tekevät vaivalloisesta kuittien keräämisestä ja Excelin näppäilystä turhaa. Mikäli vielä keräilet kuitteja ja syötät kulutuksesi Exceliin manuaalisesti, lue tämä artikkeli ja ota tästä parhaat sovellusvinkit oman talouden seurantaan.

1. Tink

Ruotsalaiset ne vaan osaa paremmin! Tink on oman talouden seurantaan tarkoitettu sovellus, joka toimii lähes 100% automaattisesti. Jakamalla haluamasi tilitiedot, luottokortit ja lainat sovelluksen käyttöön alkaa Tink -seuraamaan kulutustasi toden teolla. Aluksi sinun tulee auttaa Tinkiä kategorioimaan ostokset oikeisiin kategorioihin. Homma on aluksi hieman työlästä, mutta ajan myötä sovellus oppii muistamaan tutut kaupat, joissa asioidaan ja ostostapahtumat menevät maagisesti oikeaan kategoriaan.

Tink seuraa myös tulopuolta, joten kannatta antaa sovellukselle käyttöoikeudet myös sille tilille jonne palkka maksetaan. Näin sovellus laskee automaattisesti kulujen ja tulojen erotuksen.  Voit myös tehdä budjetteja joista sovellus muistuttaa ja “varoittaa” jos budjetti on ylittymässä.

Ruotsissa Tink kilpailuttaa myös asuntolainan automaattisesti. Suomessa tätä ominaisuutta ei vielä ole käytössä, mutta toivottavasti tulevaisuudessa se tulee myös suomalaisille käyttäjille.

Sovellus on saatavilla App Storessa sekä Google Play -kaupassa.

2. Pivo

Pivo on oman talouden seurannan ohella mobiilimaksamiseen toteutettu sovellus. Sovellus on OP ryhmän kehittämä, mutta se on saataville kaikkien pankkien asiakkaille, tosin tällä hetkellä oman talouden seuranta on saatavilla vain Osuuspankin asiakkaille. Oman talouden seuranta on automaattista, tosin ostostapahtumien kategorioita saa hieman hienosäätää ja myös omien budjettien tekeminen on mahdollista. Pivo ei laske menojen ja tulojen erotusta vaan se seuraa keskikulutusta. Näet siis ylitätkö vai alitatko keskimääräisen kulutuksen, mutta tämä on hieman ongelmallista jos keskikulutus on heti tuloja isommat.

Mobiilimaksaminen kaupan kassalla onnistuu Pivolla vain Android -puhelimilla. Verkkokaupassa Pivolla voi maksaa myös iPhone puhelimilla. Kavereiden kesken rahan lähettäminen onnistuu puhelinnumerolla, tämä on tuttu tapa Mobilepay -sovelluksesta.

Venäjä vaalien jälkeen

Pekka Sutela
(Esittävät mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta Suomen Pankin kantaa.)

Esitelmä Kansantaloudellisen yhdistyksen kokouksessa 15. toukokuuta 2000.

Otsikossa mainitut vaalit ovat tietenkin Venäjän äskeiset presidentinvaalit, vaikka voitaisiinkin väittää, etteivät ne ole tärkeimmät maan ajankohtaisista vaaleista. Vladimir Putinin valtakauden alku vahvistui jo viime joulukuun duuman vaaleissa. Niissähän kävi ilmi, ettei Jeltsinin vallan perimykselle itse asiassa ollut muuta vaihtoehtoa kuin hänen itsensä valitsema. Kyse ei ollut vain Tshetshenian sodasta, maan valtaeliitin ja tiedotusvälineiden kannatuksesta ja Putinin henkilöstä, vaan ehkä ennen muuta siitä, ettei vaaleissa yksinkertaisesti ollut riittävän uskottavaa ja haluttavaa vaihtoehtoa tarjolla. Tämä pätee vielä suuremmassa määrin nyt. Myös kaikki seuraavat aluevaalit ovat keskeisen tärkeät. Niissä nähdään, missä määrin kuvernöörikunta kääntyy Putinin taakse.

Venäjän taloutta kannattaa tällä hetkellä tarkastella kolmesta näkökulmasta. Ne ovat ajankohtainen kokonaistaloudellinen tilanne, maahan muotoutunut talousjärjestelmä ja ne muutokset, joita voidaan odottaa presidentti Putinin ilmeisesti kahden vaalikauden pituiseksi muodostuvalla valtakaudella. Se on kahdeksan tai – mahdollisen perustuslainmuutoksen jälkeen – yksitoista vuotta. Käyn keskustelun tässä järjestyksessä. Lopuksi kysyn, mitä tilanne merkitsee Suomen kannalta.

Kokonaistaloudellinen tilanne

Venäjän taloudellinen tilanne ei ole itsenäisyyden aikana ollut yhtä hyvä kuin nyt. Jos otetaan mukaan neuvostotalouden kausi, joutuu menemään ainakin 1970-luvulle, ennen kuin tapaa yhtä hyvät makrotalouden luvut. Tilastoitu kokonaistuotanto, jonka vielä keväällä 1999 ennakoitiin supistuvan jopa seitsemällä prosentilla, kasvoi viime vuonna 3,2 prosenttia. Viime vuoden kesästä alkaen kasvu on ollut 6-7 prosentin vuositasolla, ja kuluvan vuoden kasvuennusteita on aika yleisesti korjattu aikaisemmista 1-2 prosentista neljän tai jopa kuuden prosentin tasolle. Varovaisimpiin kuuluva Kansainvälinen valuuttarahasto ennakoi vielä kevään World Economic Outlookissa vain 1,5 prosentin mutta nyt 3,5 prosentin kasvua. Vuoden 2001 kasvuennusteet ovat yleisesti hieman alhaisempia kuin tälle vuodelle. Nämä vuodet ovat ensimmäiset kiistattoman kasvun vuodet sitten 1980-luvun loppupuolen. Kasvu seuraa elokuussa 1998 puhjennutta kriisiä, jossa yhdistyivät kaikki klassisen finanssikriisin osat: valuuttakriisi, velkakriisi ja pankkikriisi. Suuri kysymys on, miksi Venäjä selviytyi tuosta kriisistä näin vähällä.

Teollisuustuotanto vetää kasvua. Tämän vuoden alkupuolella kasvu on ollut 10-15 prosentin luokkaa, monilla aloilla paljon vahvempaakin. Teollisuustuotannon nopean kasvun taustalla on puolestaan tavattoman voimakas nettovienti, viime vuonna kokonaista 16,3 prosenttia BKT:sta. Valitettavasti Venäjän jo perinteisestikin suuren kauppataseen ylijäämän paisuminen on pikemmin johtunut tuonnin supistumisesta kuin viennin arvon noususta. Viennin arvo on ollut rajussa nousussa vasta kuluvan vuoden alussa. Tammi-helmikuussa viennin arvo nousi 47 prosenttia edellisestä vuodesta. Öljyn viennin määrä kasvoi vain kolme prosenttia, sen arvo kokonaista 190 prosenttia edellisestä vuodesta. Vuoden 1998 kriisin jälkeen tilastoitu tuonti supistui jopa 40 prosenttia, ja sen dollariarvo on vasta viime kuukausina alkanut nousta varovasti. Tämä oli tietysti täysin odotettua, kun raju devalvoituminen yli 70 prosentilla ja reaaliansioiden supistuminen merkitsivät ruplan reaalisen kurssin heikkenemistä myös noin 40 prosentilla. Vaikka viime kuukausina ruplalla on ollut vahvistumispaineita, pääosa devalvaation kilpailukykyedusta on edelleen jäljellä.

Valtavirtakannan mukaan rupla olisi ollut yliarvostettu ennen elokuuta 1998 ja devalvoituminen olisi voitu välttää vain tietoisella devalvaatiolla. Keskuspankki pyrkikin – vaikka ei ehkä kovin tarmokkaasti – ruplan kelluttamiseen jo marraskuusta 1997 alkaen, mutta sopiva poliittinen aika päätökselle ei koskaan tullut. Mutta oliko rupla yliarvostettu? Tasapainovaluuttakurssin määritteleminen Venäjän kaltaiselle energian ja raaka-aineiden viejälle ei ole helppoa, mutta kun muistetaan ettei dollarimääräinen keskimääräinen kuukausipalkka koskaan noussut yli 200 dollarin ja oli pikemmin vakaa kuin nouseva vuosina 1997-1998, ei väitettä ruplan ilmeisestä yliarvostuksesta ennen kriisiä voine pitää todistettuna. Ilmeistä sen sijaan lienee, että nykyinen ruplan kurssi, joka johtaa 60-70 dollarin keskimääräisiin kuukausipalkkoihin, on voimakkaasti aliarvostettu.

Suurin poliittinen yllätys vuosina 1998-1999 oli, että kriisin yhteydessä valtaan tullut pääministeri Jevgeni Primakovin hallitus oli valmis hyväksymään devalvaation aiheuttaman reaalitulojen laskun. Kun kyse oli Venäjän itsenäisen historian selvästi vasemmistolaisimmasta hallituksesta, olisi voinut olettaa sen ryhtyvän nimellispalkkojen korottamiseen. Pääministeri ja talouspolitiikasta vastannut ensimmäinen varapääministeri Juri Masljukov, Neuvostoliiton keskussuunnittelukomitean entinen päällikkö, vahvistivat näitä odotuksia kertomalla valtakautensa alussa, kuinka Venäjä oli joutunut 1930-luvun suuren laman kaltaiseen alhaisen kapasiteetin käyttöasteen tilaan, ja kuinka talous oli vedettävä kriisistä kokonaiskysyntää lisäämällä. Tämän odotettiin yleisesti merkitsevän setelirahoitusta, korkeaa inflaatiota ja kriisin syventymistä. Hyperinflaation peikko maalattiin jälleen seinälle.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Olisi väärin sanoa, kuten usein tehdään, ettei Primakovin hallitus tehnyt talouspolitiikassa mitään. Kyllä se teki, nimittäin petti kaikki lupauksensa, ja niin tekemällä pelasti talouden vielä pahemmasta pulasta. Tämä kuvaa, kuinka laajalle levinnyt makrotaloudellinen konsensus Venäjälle on muodostunut. Toisin kuin 1990-luvun ensi puoliskolla, kukaan poliittisesti vastuunalainen päättäjä ei enää halua korkeaa ja ailahtelevaa inflaatiota, epävakaata valuuttakurssia ja jatkuvaa dollarisointia. Tämä konsensus, jonka Primakov ja Masljukov päätöksentekijän asemaan päästyään jakoivat, pelasti Venäjän talouden ja on nykyisen kasvun taustalla. Sama konsensus näkyy voimakkaana keskusteluissa Putinin valtakauden talouspolitiikasta.

Tosin kasvun voimaa ei pidä liioitella. Vaikka teollisuustuotanto onkin jo selvästi ohittanut vuoden 1997 tasonsa, tämä ei päde bruttokansantuotteeseen eikä myöskään kulutukseen. Kulutus supistui vuonna 1999 vuositasolla vielä selvästi mutta on nyt reaalitulojen tavoin kasvussa. Tulojen ja kulutuksen kasvu seuraa aktiviteetin kohentumisesta mutta myös talouspoliittisista päätöksistä. Julkisen sektorin palkkoja on korotettu viidenneksellä ja eläkkeiden korotusta on varhennettu. Kun kulutus voimistuu ja teollisuuden nousu vaatii entistä enemmän investointeja, on epätodennäköistä että viimevuotisen kaltaista nettovientiä voitaisiin ylläpitää kauaakaan. Tosin kuluvan vuoden alun tilastot kertovat entistä suuremmasta kauppataseen ylijäämästä.

Venäjän käynnissä oleva kasvu perustuu siis tuontia korvaavan teollisuustuotannon nopeaan lisääntymiseen. Valuutan aliarvostuksen ylläpitäminen kasvavassa taloudessa ei ole yksinkertaista, ja devalvaatioedun kuihtumista on – tosin tähän asti turhaan – odotettu jo kauan. Suuri, vastaamistaan odottava kysymys on, kuinka paljon venäläiset yritykset ovat nyt pystyneet parantamaan reaalista kilpailukykyään. Huono merkki on, ettei vientiin ole nähty tulleen uusia, markkinoilla kilpailukykyisiä tuotteita. Investoinnit näyttäisivät kasvaneen viime vuonna muutaman prosentin, mutta tilastoihin liittyy epävarmuutta. Toinen huono merkki on, että rahoitusjärjestelmän käytyä lävitse syvä kriisi entistäkin suurempi osa investoinneista rahoitetaan kassavirrasta. Kun rahoituksen välittämistä ei tapahdu juuri laisinkaan, investoinnit kohdistuvat niihin perinteisiin tuotantolaitoksiin, jotka nyt menestyvät hintakilpailukykynsä ja korkeiden raaka-ainehintojen takia. Kaivattua rakennemuutosta ei tapahdu, ja uusien yritysten mahdollisuus saada rahoitusta on heikko.

Tuotannon kasvu ilman hyvin toimivaa rahoitusjärjestelmää on jopa johtanut päätelmiin joiden mukaan pankkisektorin uudistamisella ei olisi lyhyen aikavälin prioriteettia talouspolitiikassa. Tämä kanta on vaarallinen. Lyhyen aikavälin pituus kasvaa helposti, jolloin nykyinen tuotantorakenne jähmettyy pysyväksi eikä uudelle yrittäjyydelle synny tilaa. PK-sektori tuottaa Venäjällä vain kymmenesosan kansantulosta, kun luku on kehittyneissä markkinatalouksissa puolet tai enemmän. Lisäksi pankkisektorin uudistaminen koskee maan poliittis-taloudellisen hallitsemistavan ydintä, ja toiminta tai toimimattomuus siinä testaa päätöksentekijöiden uudistamishalua yleisemminkin.

Pankkisektorissa on tapahtunut vain heikkoa kehittymistä. Säästöt nousevat, mutta kolme neljännestä niistä menee valtion omistamaan Sberpankkiin. Se on myös suuri luotottaja. Se, etteivät viranomaiset suostuneet Sberpankin erityistilintarkastukseen syksyllä 1999 oli yksi syy miksi, miksi IMF päätti joulukuussa olla maksamatta aiemmin sovitun luoton erää. Edistyminen asiassa on myöhemminkin ollut hidasta.

Vaikka tuotanto kasvaa, inflaatio on laskussa, ja päätynee noin 15 prosentin tasolle tänä vuonna. Valuuttakurssi on jokseenkin vakaa, ja paine on sen vahvistumiseen, ei heikkenemiseen. Valuuttavaranto on voimistunut 11 miljardin dollarin tasolta 17 miljardiin, mikä vastaa viiden kuukauden tuontia.

Vaikka viennin dollarimääräinen arvo ei olekaan noussut ennen viime kuukausia, viejien ruplamääräiset tulot ja siten kannattavuus ovat kohentuneet selvästi. Tammikuussa yritysten yhteenlasketut voitot olivat 2,6 -kertaiset vuotta aikaisempaan tilanteeseen verrattuna. Tämä on näkynyt kautta talouden remonetarisoitumisena, kun palkka- ja verorästien määrä on supistunut. Yritysten erääntyneet velat olivat vuonna 38, viime vuonna 24 prosenttia BKT:sta. Verotulot ovat kasvaneet ennakoitua voimakkaammin. Velat federaation budjettiin ja budjettirahastoihin vähenivät 16 prosentista 10 prosenttiin BKT:sta. Aiempaa suurempi osa veroista on maksettu rahana. Viime vuonna ei liene hyväksytty keskinäisten saatavien kuittauksia federaation budjettituloksi, ja tämän vuoden alusta on muutettu verotulon jakosääntöä tavalla minkä pitäisi vähentää alueiden kannustimia muun kuin rahan hyväksymiseen verotulona. Tämä on luonnollisesti parantanut finanssipolitiikan mahdollisuuksia. Valtion palkat maksetaan tällä hetkellä ajallaan, ja palkkarästit ovat alenemassa.

Remonetarisoituminen näkyy myös teollisuuden liikevaihdossa, missä vaihtokaupan osuus nousi vuoden 1992 viidestä prosentista runsaaseen neljäänkymmeneen ja kriisin jälkeen jopa yli puoleen. Nyt sekin on laskenut, ja vastaa kolmannesta liikevaihdosta. Luonnollisista monopoleista rautateiden ja sähköverkon osalta rahan käyttö maksuvälineenä on vahvistunut

Myönteisen kehityksen perustana on siis vuoden 1998 devalvaatio ja sen edut säilyttänyt talouspolitiikka. Öljyn epätavallisen nopeasti noussut hinta on toki auttanut, onhan Venäjän viennistä yli 40 prosenttia polttoaineita ja energiaa. Tavallisen nyrkkisäännön mukaan dollari öljyn barrelihinnassa merkitsee noin miljardia dollaria Venäjän vientituloissa. Mutta energian tuotanto ei ole suinkaan kasvanut kautta linjan. Ensimmäisellä neljänneksellä sähkön tuotanto kasvoi kaksi ja öljyn neljä prosenttia, mutta kaasun tuotanto supistui yhden prosentin. Kotimarkkinateollisuus on teollisuustuotannon kasvun ydin, ja kasvu on kaikkein nopeinta kevyessä teollisuudessa.

Kaiken kaikkiaan kuva on siis tavattoman hyvä. Siihen toki liittyy haasteita: kuinka ylläpitää valuutan aliarvostus, kuinka hallita budjetin menopuoli yhtä hyvin kuin tähän asti on pääosin tapahtunut, kuinka pitää inflaatio alhaisena tulojen kasvaessa, ja kuinka estää energian saatavuuden muuttuminen kasvun esteeksi. On sinällään kiintoisa kysymys, kuinka teollisuustuotanto on voinut kasvaa lähes 12 prosenttia samaan aikaan kun sähkön tuotanto nousi vain kaksi prosenttia. Yksi myönteinen mahdollisuus on, että tuotantoa on siirtynyt harmaasta sektorista tilaston piiriin. On myös syytä kysyä, onko kasvulla ollut aliarvostetun valuutan ja korkeiden raaka-ainehintojen lisäksi kolmaskin pilari. Kotimaiset energian hinnat on pidetty kriisin jälkeen erittäin alhaalla, jopa niin että vientiä on jouduttu rajoittamaan kotimaisen saatavuuden varmistamiseksi. Samalla on luotu varsin huomattava epäsuora subventio, joka estää energian käytön järkiperäistämistä. Toukokuun alun hinnannousut poistivat siitä vain osan.

Talouden elpymisen luoma hyvän olon tunne selittää osin Venäjän duuman- ja presidentin vaalien tuloksen. Selityksiä on toki muitakin, ulottuen perinteestä äänestää valtaapitäviä Putinin vastustajien heikkoon uskottavuuteen ja tiedotusvälineiden suorasukaiseen puolueellisuuteen. Mutta tämä hyvän olon tunne saattaa olla myös tulevan talouspolitiikan suurin vaara. Venäjällä on perinteisesti uudistettu taloutta silloin kun öljyn hinta on alhainen. Jos se nyt laskisi – esimerkiksi – 15-17 dollariin, uudistuspolitiikan todennäköisyys olisi dramaattisesti suurempi kuin jos se pysyy nykyisellä tasolla.

Kiistatonta pitäisi olla, että Venäjä tarvitsee kipeästi uuden rakenneuudistusten aallon. Kaikki olemassa olevat kilpailukykyraportit osoittavat sen. Se, ettei kriisin jälkeen ole ilmaantunut uusia kilpailukykyisiä vientituotteita, osoittaa myös sen. Tosiasia on, ettei rakenneuudistuksia ole juurikaan tapahtunut 1990-luvun puolivälin jälkeen. Pitäisi olla selvää, että maan kasvuedellytykset nykyisen talousjärjestelmän puitteissa ovat varsin vaatimattomat. Tällä hetkellä teollisuustuotanto kasvaa nopeasti, vaikka investointien kasvu on hitaampaa ja lähes kaikki investoinnit rahoitetaan kassavirrasta. Pidemmällä aikavälillä Venäjän kasvun täytyy perustua investointeihin. Neuvostoliitolta peritty pääomakanta on pienempi, vanhempi, enemmän väärissä paikoissa sijaitseva ja väärien tuotteiden valmistamiseen tarkoitettu kuin sopii kasvavalle, uudistuvalle ja kansainväliseen talouteen avoimelle taloudelle. Monia osia pääomakannasta ei ole voitu ylläpitää viimeisten viidentoista vuoden aikana. Kuluminen ja häiriöalttius ovat suuri uhka. Maa pitäisi rakentaa uudestaan. Se edellyttää korkeaa kotimaista säästämistä ja sen tehokasta kanavoimista yrityksille, jotka tietävät mitä haluavat tehdä tulevaisuudessa. Se edellyttää myös uusia yrityksiä. Tämä ei toteudu, ellei talous ja yhteiskunta uudistu.

Ja vaikka uskoisi, että olemassa olevan kapasiteetin käyttöasteen merkittävä kohottaminen vain pienillä investoinneilla on mahdollista ja toivottavaa, ei voi uskoa että se tapahtuisi ilman merkittävää kohentumista yrityshallinnassa ja liikkeenjohdossa. Sekin on uudistusten asia.

Ellei Venäjä pysty uudistumaan, on nyt käynnissä olevasta kasvusta huolimatta edelleen uskottavaa, että maa tulee parhaassakin tapauksessa kasvamaan vain hitaasti, niin että elintasokuilu joka kulkee meidän ja Baltian maiden itärajaa pitkin ja siitä etelään, tulee entisestään syvenemään. Se ei voi olla tavoiteltava lopputulos.

Venäläinen markkinatalous

Voidaan nähdäkseni hyvillä perusteilla väittää, että Venäjälle on viimeisten noin viidentoista vuoden aikana muodostunut ja ehkä myös vakiintunut oma talousjärjestelmänsä, jota paremman nimityksen puuttuessa kutsun venäläiseksi markkinataloudeksi. Sillä on neljä keskeistä tunnusmerkkiä.

Se, että venäläiset omistusoikeudet ovat usein huonosti määritellyt ja heikosti puolustettavissa, ei ole ainutlaatuista nykymaailmassakaan. Niiden jakauma on sen sijaan vailla vertailukohtaa entisen Neuvostoliiton alueen ulkopuolella. Massayksityistämisohjelmassa sallittiin poliittisena kompromissina mahdollisuus, joka käytännössä johti siihen, että suurimmassa osassa teollisuutta ja palveluita ja koko maataloudessa sisäpiiriläiset ovat keskeiset omistajat. Tarkkaa ja ajanmukaista kuvaa omistuksen jakaumasta ei ole, mutta ilmeisestikin työntekijät ovat usein suurimpia omistajia, kun taas yritysten managerit ovat aktiiviset omistusoikeuksien käyttäjiä. He ja heidän lähipiirinsä ovat tärkeimmät omistajat useimmissa suuremmissa yrityksissä. Pankkien, sijoitusyhtiöiden ja ulkomaalaisten merkitys omistajina on marginaalinen. Poikkeuksena ovat muutama kymmenen suurta, lähinnä vientiin ja infrastruktuuriin suuntautunutta yritystä, joiden osakkeiden jälkimarkkinat myös hallitsevat osakemarkkinoita.

Toisin kuin on usein väitetty, niin kutsutut oligarkit eivät ole koskaan omistaneet puolta Venäjän teollisuudesta. Heillä on ollut tärkeää ja näkyvää omistusta monissa suuryrityksissä ja esimerkiksi joukkotiedotusvälineissä, mutta vuoden 1998 kriisi heikensi heistä useita ehkä jopa ratkaisevasti. Myös heidän poliittinen painonsa on keventynyt, kun valtio ei enää tarvitse heidän kanavoimiaan rahoja budjetin alijäämän kattamiseen. Kun Jeltsinin kaudella federaation budjetin alijäämä vaihteli 5-10 prosentin tasolla bruttokansantuotteesta, nyt se on tasapainoinen. Valtio tulee toimiin omillaan.

Taloudellisesti keskeinen ongelma eivät siis ole oligarkit, se on sisäpiiriomistus. Sisäpiiriomistajat näyttävät pitävän asemaansa useammin vallan ja työpaikkatakuun kuin varallisuuden lisäämisen kysymyksenä. Heillä ei ole muita varoja investointeihin kuin kassavirta, ja ulkopuolisia sijoittajia ja jopa pankkilainoja pidetään useammin uhkana kuin mahdollisuutena. Näin tehokkuus ja rakennemuutos kärsivät. Yksityistetty pääomakanta on usein taloudellisesti arvoton uusissa olosuhteissa, mutta siihen liittyy oikeus raaka-ainevirtoihin, joita viemällä kerätään kassavirtaa ja myös ulkomaille sijoitettavaa varallisuutta. Kun maassa on useita satoja yhden yrityksen kaupunkeja ja muuallakin yrityksillä on tärkeä rooli kunnallispalveluiden ja perusrakenteen tarjoajina, sisäpiiriomistus tekee niiden pakottamisen kovaan budjettirajoitteeseen ja kilpailullisuuteen erityisen vaikeaksi. Silti se ei ole mahdotonta. Sähkön ja kaasun maksamatta jättäminen (ja sen kompensoiminen tarjoajille sallimalle niille verorästit) on ollut keskeinen osa yritysten ja kuntien pehmeitä budjettirajoitteita ja koko talouden maksurästiongelmaa. Kun valtio on nyttemmin alkanut vaatia verojen maksamista ajallaan, rahan osuus energiamonopolien liikevaihdossa on kasvanut dramaattisesti, vaikkei asiakkaiden poiskytkeminen juuri olekaan mahdollista.

Toinen venäläisen markkinatalouden ominaispiirre onkin ollut se, että vaikka kyse on vaihdantaan perustuvasta ja siis markkinataloudesta, se ei oikeastaan ole rahatalous. Ruplamääräisen lavean rahan suhde bruttokansantuotteeseen on ollut alle 20 prosenttia. Kierrossa on suuremmasta arvosta dollareita kuin ruplia, mutta Venäjän erikoisuus ovat olleet jo mainittu vaihtokauppa, maksurästit ja myös erilaisten korvikerahojen käyttö. Kun monet korvikerahat olivat alueellisia, ne ovat myös uhanneet talousalueen yhtenäisyyttä.

Talouden osittainen remonetarisoituminen devalvaation jälkeen viittaa siihen, että kyse on ainakin osin ollut likviditeettirajoitteesta. Venäjän kokonaistaloudellinen vakauttaminen vuosina 1996-1998 perustui lähes kokonaan tiukkaan rahapolitiikkaan ja valuuttakurssin sitomiseen ilman että finanssipolitiikka olisi tukenut sitä. Tämä johti suoraan sellaisiin julkisiin maksusitoumuksiin, joille ei ollut rahoitusta. Julkiset maksurästit aiheuttivat kerrannaisvaikutuksen ja niillä oli myös demonstraatiovaikutus. Kun riskittömiksi luultujen valtion velkapapereiden reaalinen ex post tuotto oli kymmeniä prosentteja tai enemmän vuodessa, nämä markkinat syrjäyttivät rahan käyttöä muualla. Ja kun budjettivajetta yritettiin hoitaa kiskomalla yhä suurempi osa kansantulosta veroiksi, pako rahan käytöstä, dollarisoituminen ja valuuttapako olivat luonnollisia seurauksia. Vaihtokauppa mahdollisti myös ns. virtuaalitaloutta, tuotantoa ilman varsinaista taloudellista perustaa. Osa tuotannosta tuotti negatiivista arvonlisää.

Rahan käyttöön perustumattoman talouden paisuminen – kyse on monesti myös harmaasta taloudesta verojen kaihtamisen mielessä – on esimerkki niistä taloudellisista vääristymistä joita talouspolitiikka on synnyttänyt Venäjällä. Toisin kuin saattaisi luulla, Venäjä on korkean verotaakan maa, jossa ainakin 40 prosenttia laillisesta bruttokansantuotteesta on maksettu veroina. Verojärjestelmä on ollut mielivaltainen ja tarkoitustaan vastaamaton. Se on kerännyt paljon veroja, mutta samalla kasvattanut harmaata sektoria, vähentänyt rahan käyttöä ja johtanut tilanteeseen, jossa PK-sektori tuottaa vain kymmenesosan kokonaistuotannosta. Kehittyneissä markkinatalouksissa luku on tyypillisesti puolet tai enemmän.

Demonetarisoitumisen syyt ovat osin hämärän peitossa, mutta seurauksista ei pitäisi vallita epäselvyyttä. Voimme ihailla monipolvisten vaihtoketjujen punomiseen tarvittavaa kekseliäisyyttä, mutta Adam Smithistä alkaen olemme uskoneet, että rahan käyttöönotto on ollut eniten tehokkuutta lisännyt yhteiskunnallinen innovaatio. Vaihtoketjujen hyödyntäminen on saattanut pitää monet tehtaat käynnissä, mutta rahatalous antaa myös mahdollisuuden säästämiseen tulevia investointeja varten. On syytä uskoa, että Venäjän säästämis- ja siksi myös investointiaste on selvästi alhaisempi kuin se viidesosa jonka tilastot näyttävät.

Venäjän kaltaisen markkinatalouden tilastollinen kuvaaminen onkin hankalaa. Niin kuin tilastot laaditaan ja nykyisillä valuuttakursseilla Venäjä on tosin Suomea suurempi mutta selvästi Ruotsia pienempi kansantalous. Maailmantaloudessa Venäjä on tietysti verrattomasti pienempi tekijä kuin Ruotsi, katsottiin sitten kauppaa, investointeja tai kansainvälistä liiketoimintaa. Maan viralliseen tilastoon sisältyy oletus harmaasta taloudesta, joka olisi neljänneksen luokkaa koko tuotannosta. Vaikka oikea luku olisi puolet, kuten monet luulevat, asioiden mittakaava ei muuttuisi.

On oletettavaa, että teollisuustuotannon kaltaiset luvut ovat jokseenkin luotettavia. Epävarmuus lisääntyy, kun mukaan otetaan muun muassa palvelukset kokonaistuotannon arviointia varten. Pitkälle mennyt dollarisointi – jossa käteisellä on keskeinen rooli – tekee kansantalouden tilinpidon keskeiset käsitteet, kuten säästämisen ja investoinnit, epäluotettaviksi. Ulkomaankauppatilastot ovat kiistatta epäluotettavat. Venäjä on vapauttanut lyhyet pääomaliikkeet, vaikka suoria sijoituksia säännellään tiukasti. Tämä tekee maksutaseen lähinnä esimerkinomaiseksi laskelmaksi.

Kolmanteen venäläisen markkinatalouden ominaispiirteeseen liittyy syvä historiallinen ironia. Marxin perusarvosteluja porvarillista yhteiskuntaa vastaan oli talouden, politiikan ja arkielämän alueiden erkaantuminen toisistaan ja siitä seuraava vieraantuminen. Asiat – markkinoiden mykät lait – hallitsevat ihmisiä, ja demokratia pysähtyy tehtaan portille. Sosialismissa asioiden piti olla toisin. Kaiken vallan keskittäminen puoluejohdolle merkitsi käytännössä, että aivan liian suuri osa taloudellisista päätöksistä tehtiin poliittisin perustein. Siirtymisen markkinatalouteen piti merkitä, että poliittinen ja taloudellinen valta jälleen erkaantuisivat toisistaan. Tässä mielessä valtion piti vetäytyä taloudesta.

Venäjällä on näin käynyt vain osin. Valtio on edelleen työntekijöiden jälkeen suurin omistaja, ja puuttuu talouden toimintaan lukemattomin venäläisen byrokratian hyvin tuntemin tavoin. Tämä näkyy keskusvaltion tasolla mutta erityisesti alueilla. Venäjän alueellistuminen on johtanut normaalin markkinataloudellisen kehityksen taantumiseen. Keskimääräinen venäläinen alue on pieni, ilman aitoa kykyä rahan ansaitsemiseen ja riippuvainen yhdestä tai muutamasta suuryrityksestä. Poliittinen ja taloudellisen vallan, mahdin ja pääoman, suhde siellä on vielä likeisempi kuin keskuksessa. Päätökset ovat huonompia kuin keskus haluaisi tehtäviksi, sisäpiiriläisyys vielä hallitsevampaa, korruptio vielä jokapäiväisempää, oikeusistuinten ja joukkoviestimien itsenäisyys vielä kuvitteellisempaa kuin keskuksessa. Niin demokratian kuin markkinoidenkin toiminta on alueellistuneella Venäjällä huonompaa kuin se olisi keskitetymmässä ratkaisussa.

Poliittisen vallan ja pääoman yhteen kietoutuminen, varsinkin alueilla, on Venäjällä suuremman mittaluokan ongelma kuin oligarkit tai järjestäytynyt rikollisuus. Se on vakavin piirre Venäjän julkisen sektorin heikkoudessa. Valtio ei kykene johtamaan maan kehitystä, eikä edes vastaamaan perustehtävistään. Kokonaistaloudellinen kehitys on kriisiytynyt toistuvasti, ja perustavaa laatua olevien julkisten hyödykkeiden tarjonta on heikkoa.

Neljäs venäläisen markkinatalouden ominaispiirre on sen duaalitaloudelliseksi muotoutunut rakenne. Kun viennin osuus kokonaistuotannosta on 40 prosenttia, maa on – samoin kuin rahoitusmarkkinoiden osalta vuosina 1997-1998, kun ulkomaalaiset omistivat ainakin kolmanneksen, mahdollisesti puolet valtion ruplamääräisistä velkapapereista – riippuvainen kansainvälisestä taloudesta. 40 prosenttia viennistä menee Euroopan unionin alueelle. Mutta vientiperusta on kapea, koostuu lähes pelkästään energiasta ja raaka-aineista. Kun investoidaan ilman rahoitusjärjestelmän olemassaoloa, myös investoinnit painottuvat tälle alalle. Pääosa työllisyydestä taas on aliarvostetulla valuutalla ja myös alhaisten kotimaisten energian hintojen muodostamalla tuella suojatussa kotimarkkinatuotannossa, joka tuottaa kansainvälisesti kilpailukyvyttömiä tuotteita ja hyvin alhaisia palkkoja.

Tällainen kaksoistalouden rakenne tunnetaan hyvin monista kehitysmaista varsinkin mutta ei pelkästään Latinalaisessa Amerikassa. Laveammassa mielessä Venäjä poikkeaa niistä historiansa ja esimerkiksi työvoiman koulutusasteen puolesta. Mutta talouspolitiikan ongelmat, suuret elintasoerot, alhainen investointiaste ja alhaisena pysyvä kasvuvauhti ovat näille maille yhteisiä. Presidentti Putin, tai ainakin hänen puheenkirjoittajansa, ovat täysin tietoisia tästä. Hän on toistuvasti sanonut Venäjän tulevaisuuden riippuvan seuraavista vuosista: joko maa nousee uudelleen tai taantuu kehitysmaan asemaan, Euroopan kaasun toimittajaksi.

Putinin uhat ja mahdollisuudet

Monet seikat puhuvat sen puolesta, että Putinin valtakauden alkaessa aloitetaan myös talousuudistuksen toinen aalto. Presidentti itse on, kuten juuri todettiin, tietoinen tilanteen vakavuudesta, eikä ole välttänyt suurten odotusten lataamisen taakkaa. Venäjällä ei ensimmäisen kerran ainakaan viiteentoista vuoteen ole taloudellisen kriisin ilmapiiriä, vaan päätöksentekijöillä on mahdollisuus paneutua pidemmän aikavälin kysymysten ratkaisemiseen. Maassa ei myöskään ole poliittista kriisiä, vaan Putinin valtakauden odotetaan jatkuvan täydet kaksi kautta. Ensimmäistä kertaa itsenäistymisen jälkeen toimeenpanevan ja lakia säätävän vallan välillä ei ole ristiriitaa, vaan Putin voi odottaa saavansa duuman ja myös federaationeuvoston tuen. Makrotaloudellisista peruskysymyksistä vallitsee yhteisymmärrys, ja näkemykset ovat selvästi olleet yhtenäistymässä myös rakenneuudistusten suhteen. Nationalistisia, vasemmistolaisia ja populistisia kantoja ei juuri näy julkisessa debatissa, vaan sen mukaan Putinin valittavissa on vain liberaaleja ja ääriliberaaleja kantoja. Tämä koskee myös julkisen sektorin asemaa. Ulkomailla on vähintäänkin paljon ymmärrystä Putinin ongelmia kohtaan. Häntä pidetään johtajana jonka kanssa voidaan tehdä bisnestä, myös johtajana joka on hyvä kuuntelija – ainakin niin kauan kuin keskustelu ei koske Tshetsheniaa.

Vallitsevan tilanteen vahvuuksia on myös se, että tällä kertaa ohjelmaa kirjoittavat itse venäläiset, vaikka he ovatkin viime vaiheessa konsultoineet ainakin kansainvälisiä rahoituslaitoksia, joiden hyväksyntä ohjelmalle halutaan riippumatta siitä, liittyykö se rahoitussopimuksiin vai ei. Kun kukaan ei voi väittää, että uudistukset ovat vaikkapa IMF:n sanelemia, Venäjän sitoutumisen niiden toteuttamiseen pitäisi olla aikaisempaa lujemman. Myös se, että aikaisempien uudistusten historia on kertomus niin voitoista kuin tappioista, on varmaankin kasvattanut uudistuksen tekemisen ammattitaitoa maassa.

Entä mitä tulee miinuspuolelle? Tärkein on jo tullut esille: makrotaloudellinen tilanne voi olla liian hyvä, johtaa väärään tyytyväisyyteen ja päätösten lykkäämiseen. Kysymysmerkkejä liittyy myös Putiniin henkilönä. Hän ei ole koskaan aikaisemmin ollut itsenäinen päätöksentekijä; hänellä ei ole omia talouspoliittisia näkemyksiä, ja niinpä hän voi vaihtaa lähestymistapaa vastoinkäymisten sattuessa; ylimalkaan ei tiedetä kuinka hän toimii joutuessaan vastustuksen kohteeksi tai epäonnistuessaan. Hänen henkilöhistoriansa on tässä suhteessa ongelmallinen. Hän on myös luvannut, kuten poliitikot tekevät, keskenään ristiriitaisia asioita. Yhtäältä hän lupaa yhteiskunnallista vakautta, toisaalta syvällä käyviä ja väistämättä epäsymmetrisiä kustannuksia tuottavia muutoksia. Molempia ei voi saada. Nykyinen järjestelmä on monelle edullinen, eikä muutos voisi tapahtua niin ettei vakiintuneita etuja loukattaisi. Ne, jotka nyt lupaavat vakautta ja tasapainoa, ovat muutoksen vastustajia. Mutta kaikki epävakaus ei tietenkään johda haluttuun muutokseen.

Kauan odotettu Putinin talouspoliittinen ohjelma on jo olemassa, ainakin on olemassa kolme keskenään kilpailevaa ohjelmaa. Talouspoliittisen eliitin voimasuhteet tulevat käymään ilmi, kun – niin kuin on syytä odottaa – Putin omaksuu sen ohjelman, mitä hyvin lähellä tähänastisenkin talouspolitiikan valmistelua ja tekemistä olleet valtavirran liberaalit ovat kirjoittaneet ns. Grefin Strategia-laitoksen sateenvarjon alla. Tätä ohjelmaa ei ole julkistettu, mutta yhtä ja toista tiedetään sen sisällöstä. Kysymys on hyvin laajasta, joidenkin tietojen mukaan 300 sivun asiakirjasta, joka sisältää kaiken sen hyvän ja tarpeellisen mitä yleensä ajatellaan Venäjän tarvitsevan. Ohjelmassa ei varmaankaan ole suuria yllätyksiä. Se on hyvä. Yllätykset olisivat todennäköisesti kielteisiä. Suurin ongelma on ohjelman kaikenkattavuudessa. Se jättää käytännön talouspolitiikan teon riippuvaiseksi myöhemmin tehtävästä priorisoinnista ja ajoittamisesta.

Ohjelma kattaa eri lähteistä saatujen tietojen mukaan muun muassa seuraavat painopisteet.

  • Valtiontalouden uudistus. Rajoitetaan budjetin alijäämä korkeintaan yhteen prosenttiin seuraavien neljän vuoden aikana. Leikataan hitaasti menoja, varsinkin federaation menoja alueilla. Perustetaan valtiokonttori valvomaan kaikkea rahankäyttöä, myös puolustusministeriössä. Poistetaan menositoumukset, joihin ei ole varaa. Johdonmukaistetaan keskuksen ja alueiden välinen tulojen ja rahankäytön jako. Voimistetaan keskustason tukimaksujen käytön valvontaa alueilla.
  • Verouudistus. Alennetaan yritysveroa ja siirretään painopistettä enemmän tuloveron suuntaan. Vähennetään erillisten verojen määrää. Parannetaan ALV-hallintoa, mutta jätetään ALV-prosentti entiselleen. Poistetaan verotuksen poikkeussäännöt ja erivapaudet. Yhdenmukaistetaan tullisääntöjä ja parannetaan tullihallintoa. Kehitetään fiskaalista federalismia.
  • Kilpailun edistäminen. Yksinkertaistetaan uusien yritysten rekisteröintiä, rajoitetaan erilaisten valvonta- ja tarkastuselinten valtaa ja yksinkertaistetaan varsinkin pienyritysten valvontaa. Luodaan yhdenmukaiset kilpailuolosuhteet.
  • Oikeuslaitoksen uudistus. Selvennetään ja yksinkertaistetaan oikeudellisia menettelytapoja. Vahvistetaan arbitraation asemaa. Lisätään oikeuslaitoksen varoja, mm korottamalla tuomareiden ja muiden palkkoja. Oikeusistuimien tulee olla riippumattomia viranomaisista, erityisesti paikallisista.
  • Luonnollisten monopolien uudistaminen. Uudistetaan sähköverkon hallinta (UES). Poistetaan tai vähennetään epäsuoria tukimaksuja ja veropoikkeuksia. Nostetaan sähkön ja kaasun hintoja. Perustetaan ratahallintokeskus.
  • Sosiaalisen turvajärjestelmän uudistus. Vähennetään turvaverkon riippuvuutta yrityksistä. Supistetaan eläkehaitaria. Otetaan käyttöön pakollinen eläkesäästäminen. Kohotetaan eläkeikä vähitellen 65 vuoteen. Edistetään yksityisiä eläkejärjestelyjä. Uudistetaan asuminen ja kunnallispalvelut.
  • Julkisen hallinnon uudistaminen. Vähennetään julkisen sektorin työvoimaa. Selkiytetään ministeriöjärjestelmää. Uudistetaan julkisen sektorin palkkaus. Keskuksen ja alueiden lainsäädännön on sovittava yhteen. Kuvernöörit on voitava erottaa, jos perustuslakituomioistuin päättää heidän rikkoneen lakeja. Kielletään alueilta ulkomaisen velan otto.
  • Pankkiuudistus. Muutetaan pankkien vararikkolakia, vahvistetaan pankkisektorin uudistamista ja siirrytään kansainväliseen kirjanpitokäytäntöön. Parannetaan pankkien valvontaa, mutta ei varauduta käyttämään paljon julkisia varoja niiden uudelleenpääomittamiseen.
  • Yrityshallinnan ja omistusoikeuksien vahvistaminen.
  • Ja niin edelleen.

Putinin talouspolitiikka on lähtenyt liikkeelle hyvin hitaasti. Hän on keskittynyt paljon enemmän julkisuuden hallintaan kuin käytännön politiikan tekemiseen. Nyt jo poliittisessa prosessissa olevista asioista ilmeistä oirearvoa omaavat ainakin verouudistus, vuoden 2001 budjetin alustava käsittely sekä maaomaisuuden vapaan kaupan mahdollistava lainsäädäntö. Ainakin viimeksi mainittu on väestön keskuudessa epäsuosittu ajatus ja Putin onkin viimeksi esittänyt, että kysymys ratkaistaisiin aluetasolla. Jos näin kävisi, kyseessä olisi vallitsevan käytännön jatkaminen ja vaarallinen taka-askel pyrkimyksessä kohti koko maan kattavia yhtenäisiä taloudellisia toimintasääntöjä. Mutta tämä myönnytys saattaa olla vain yksi ensimmäisistä merkeistä Putinin ja keskuksen vallan tosiasiallisesta heikkoudesta. Pyrkimys keskusjohtoisuuden lujittamiseen on, niin kuin edellä perusteltiin, oikea, mutta kun Tyyris Tyllerö on kerran rikottu, on epäselvää saavatko presidentin miehet sitä enää kokoon.

Valtavirtaliberaalit – ja heitä tukien kansainväliset rahoituslaitokset – argumentoivat että tarpeelliset rakenneuudistukset tehden ja hyvää talouspolitiikkaa noudattaen Venäjä pystyy kasvamaan keskipitkällä aikavälillä viisi prosenttia vuodessa. Ääriliberaali presidentin talouspoliittinen neuvonantaja Andrei Illarionov on puolestaan väittänyt, että kasvu nousee neljässä vuodessa kymmeneen prosenttiin tai sen ylikin, mikäli julkisen sektorin menot leikataan puoleen nykyisestä. On kuviteltavissa, vaikka ei todennäköistä eikä tietenkään suotavaa, että tällaisen ihmelääkkeen lupaaminen voittaa sellaisen presidentin huomion, jolla ei ole omaa taloudellista koulutusta eikä kokemusta, joka on luvannut paljon ja joka on tottunut olemaan käskyjen vastaanottajana, ei niiden antajana.

Tällaiset luvut eivät ole ennusteita, vaan lähinnä poliittisia argumentteja. On hyvin mahdollista, että toteutuva kasvu jää niitä alhaisemmaksi. Jos näin on, Venäjän sisäpolitiikkaa tulee pitkään hallitsemaan eri toimintojen taistelu hitaasti lisääntyvien niukkojen voimavarojen jaosta. Keskushallintoa lukuun ottamatta on vaikea löytää sellaista yhteiskunnan osaa tai toimintoa, joka ei voisi oikeutetusti sanoa tulleensa raa’asti laiminlyödyksi viimeisten viidentoista vuoden aikana. Tämä pätee investointeihin, infrastruktuuriin, koulutukseen, terveydenhoitoon, tutkimukseen ja kehitystoimintaan, eläkkeisiin, armeijaan – mihin tahansa. Yhteiskunnassa, jonka instituutiot ovat paljolti kehittymättömiä, tällaisten jakokonfliktien sovittaminen tulee olemaan poikkeuksellisen vaikeaa. Ja pitkällä aikavälillä kasvun ja hyvinvoinnin mahdollisuuksia varjostavat sellaiset hitaat ja syvät prosessit, joihin ei edellä ole edes viitattu: pääomakannan vanhentuminen, koulutuksen tason lasku, ympäristön pilaantuminen, väestön supistuminen ja ikääntyminen, eriarvoisuuden kasvu, köyhyys, huumeet ja sairaudet.

Suomi

Jos Venäjä kasvaa, niin kuin lisääntyvässä määrin ennustetaan, tänä vuonna vaikkapa viisi prosenttia ja rupla samalla vahvistuu reaalisesti, naapurimme kasvaa markkina-alueena huomattavan nopeasti. Se näkyy jo nyt rajan ylittävän tavaraliikenteen kasvuna, ja kysymys on, onko tuottajillamme kapasiteettia vastata voimistumaan kysyntään ja – kaikkien tiettävästi tapahtuneiden leikkausten jälkeen – asiantuntemusta toimia Venäjällä. Kokonaistaloudellisen tilanteen kohentuminen ei vielä merkitse, että into investoida Venäjälle vahvistuisi nopeasti. Siihen tarvitaan paljon muutakin.

Välitöntä taloudellista yhteistyötä laajemmissa kysymyksissä on yritettävä arvioida kriittisesti myös tähänastista Venäjä-politiikkaamme. Ensimmäinen ongelma on, tarvitseeko Suomi oman Venäjän-politiikkansa sitä tilannetta varten, että naapurimaasta tulee jälleen taloudellinen mahdollisuus, tai sitten varautuakseen siihen tilanteeseen, jossa Putinin mahdollisesti epäonnistunut talouspolitiikka saattaa johtaa voimakkaisiin poliittisiin reaktioihin. On tuskin järkevää ajatella että maamme Venäjä-politiikan tulisi jatkossa rajoittua vain osallistumiseen Euroopan unionin yhteisen Venäjä-politiikan muotoiluun ja toteuttamiseen, ainakaan sen enempää kuin tällainen samastuminen luonnehtii Espanjan Maghreb-politiikkaa tai Britannian USA-suhdetta.

Pohjoisen ulottuvuuden politiikka ei voi tyhjentää omaa panostamme suhteisiin Venäjän kanssa. Voi olla, että se on ollut ihanteellinen diplomaattinen aloite, jota kukaan ei voi vastustaa, ja jonka jokainen pystyy täyttämään omalla sisällöllään, mutta se on myös osoittautunut sekä liian kattavaksi että liian rajoittavaksi sateenvarjokäsitteeksi. Liian kattavaksi, koska siihen voidaan liittää mitä tahansa. Liian rajoittavaksi, koska viime kädessä se näyttää Suomelle tarkoittaneen kaasuputkea (ja tulee Ruotsille tarkoittamaan Kaliningradia). Pohjoisen ulottuvuuden ja Euroopan unionin Venäjä-politiikan suhde on jäänyt pysyvästi epäselväksi.

Kolmas osa Suomen Venäjä-politiikkaa, jota voi arvioida kriittisesti, on jokseenkin epäkritiikittömästi annettu tukemme Venäjän alueellistumiselle. Kuten edellä todettiin, alueellistuminen ei ole palvellut hyvinvointia, avoimuutta ja demokratiaa Venäjällä. Se on hyvinkin voinut olla väistämätön, varsinkin kun muistaa millaisilla aseilla Boris Jeltsin aikoinaan kävi Mihail Gorbatshovia vastaan. Mutta nykytilanteessa on syytä tukea Putinin uudelleenkeskittämiseen pyrkivää politiikkaa.

Paras tapa tukea Putinin Venäjän uudistumista on kuitenkin miettiä, mitä voidaan mahdollisesti tehdä uudistuspolitiikan johdonmukaisuuden ja pitkäjänteisyyden edesauttamiseksi. Keski-Euroopan siirtymämaille politiikan ulkoisena ankkurina on toiminut pyrkimys läntisen yhteisön organisaatioiden, ennen muuta Euroopan unionin jäsenyyteen. Acquin kahdeksankymmentätuhatta sivua tarjoavat jokseenkin johdonmukaisen ja todistetusti toimintakykyisen mallin siitä millaiseksi nykyaikainen yhteiskunta olisi rakennettava. Venäjältä tällainen hyvin määritelty tavoite on puuttunut, osin siksi että useimpien venäläisten mukaan maasta ei koskaan voi tai pidä tulla normaalia eurooppalaista maata. Ja kun politiikalta on puuttunut tavoite, se on liian helposti rapautunut kulloinkin voimakkaiden eturyhmien välittömien tavoitteiden puolustamiseksi. Kun ongelmia tulee, ei tiedetä mihin suuntaan edetä.

Me olemme aina sanoneet Venäjälle, ettei siitä voi koskaan tulla unionin jäsen. Perustelut miksi ovat tosin aina jääneet epäselviksi. Laajentuminen asettaa ylimalkaan suuria paineita unionille, mutta sen jälkeen kun Turkki on uudelleen julistettu mahdolliseksi jäseneksi, on vaikea löytää asiallisia perusteluita miksi Venäjä ei voisi olla sitä. Ei siinä mielessä, että maasta tulisi pian tai ehkä koskaan jäsen – päätöshän on vielä vuosikymmenten jälkeenkin poliittinen eikä jäsenkypsyydestä ole vielä pitkään aikaan mitään syytä keskustellakaan – mutta siinä mielessä, että sanomalla Venäjän voivan tulla jäseneksi täyttämällä samat ehdot kuin muutkin, saattaisimme antaa maalle mahdollisuuden omaksua selkeä ja hyvin määritelty tavoite, yhteensopivuus Eu-jäsenyyden kanssa. Juuri tällainen tavoite voisi hyvinkin olla se mitä tarvittaisiin, jotta Venäjän uudistuspolitiikka jatkuisi jonkinlaisella johdonmukaisuudella – läpi kaikkien niiden vaikeuksien, epäonnistumisten ja kriisienkin jotka ovat väistämättömiä edessä olevan ilmeisesti pitkän Putinin valtakauden aikana.

Entä jos Putin onnistuu?

Venäjällä on erinomaisen kokonaistaloudellisen tilanteen ja saavutetun poliittisen vakauden takia mahdollisuus uudistusten uuteen aaltoon. Mutta kuinka todennäköistä tämä on? Ohjelmien saatavuus ei ole koskaan ollut Venäjän uudistusten rajoittava tekijä, ja on mahdollista vaikkakaan ei todennäköistä että Grefin paperit jäävät vaille hyväksyntää. Yleisen luonteensa vuoksi tällainen hyväksyntä olisi vasta alku konkreettisten päätösten tekemiselle. On huolestuttavaa, että Putin on ollut hidas talouspoliittisten päätösten aloittaja. On myös huolestuttavaa, että vakautta korostavat äänet ovat vahvistumassa. Huolestuttavaa on myös se, ettei Putin ole tähän asti ollut vahva suhteessa alueisiin. Tatarstanin ja Bashkortostanin kanssa tehtyjen sopimusten sisältö on tuntematon. Putin on myös esittänyt, että oleellinen maan vapaan kaupan mahdollistava lainsäädäntö jätettäisiin alueiden päätösvaltaan. Se olisi merkittävä taka-askel.

Mutta vaikka epäilyt osoittautuisivat aiheettomiksi niin että johdonmukainen uudistuspolitiikka omaksuttaisiin ja toteutettaisiin, Venäjälle ei voi luvata kovinkaan valoisaa tulevaisuutta. Viimeiset viisitoista vuotta ovat pitkä aika. Ne ovat tuottaneet sellaisia pitkäkestoisia kehityssuuntia, joiden ajoissa kääntäminen on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta. Lähes mikä tahansa yhteiskunnan perustoiminto voi aiheellisesti väittää tulleensa laiminlyödyksi tavalla, joka saattaa vaarantaa yhteiskunnallisen kehityksen. Tämä pätee investointeihin, infrastruktuuriin, koulutukseen, ympäristöön, asevoimiin, terveydenhoitoon, sosiaaliturvaan – lähes mihin tahansa. Vain keskushallinto, joka on paisunut entisestään, on poikkeus.

Venäjän suhteen ei koskaan pitäisi käyttää optimistin ja pessimistin nimityksiä. Mutta jos niitä halutaan käyttää, ero on helppo piirtää. Optimisti uskoo, että vaikka äsken luetellut toiminnat kärsivät ja ovat rapistuneet, yhteiskunnan sitko kestää tulevaisuudessakin. Pessimisti pelkää, ettei näin käy.

Talouspolitiikkakeskustelu – virikettä vai viihdettä?

Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/2000
Toimittanut Seija Parviainen

Talousjournalismi oli aiheena Kansantaloudellisen Yhdistyksen ja Taloustoimittajat ry:n yhteisessä seminaarissa 3.2.2000 Helsingin Sanomatalolla. Alustajina ja paneelikeskustelijoina olivat toimittaja Kustaa Hulkko Kauppalehdestä, osastopäällikkö Pentti Pikkarainen Suomen Pankista, ministeri Suvi-Anne Siimes valtiovarainministeriöstä sekä päärahoitusekonomisti Sirpa Wallius MeritaNordbankenista. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi Kansantaloudellisen yhdistyksen esimies Antti Suvanto Suomen Pankista. Aluksi on esitetty panelistien alustukset sekä lopuksi tiivistelmä keskustelusta.

1. Tutkivaan talousjournalismiin

Ministeri Suvi-Anne Siimes

Kesällä 1999 käyty korkovähennyskeskustelu oli kouluesimerkki journalismin ja politiikan vuorovaikutuksesta. Se havainnollistaa, miten keskustelu ja kommentit tekevät lähes täyden ympyrän kuukaudessa. En kiinnitä asiaan huomiota siksi, että haluaisin välttämättä jatkaa keskustelua substanssista. Sen sijaan keskustelun synty itsessään oli erikoinen. Kun puhuin korkovähennysoikeudesta erään lehden haastattelussa, olin tarkkaan miettinyt sanani. Sain jopa sanomani läpi sikäli, että haastattelun tehnyt toimittaja oli myös lehteen kirjoittanut sen olennaisen mitä olin sanonut. Mutta sen jälkeen julkinen keskustelu jatkui koko ajan vain tämän asian osasta.

Harkitun lausuntoni ympärillä kesällä käydyn vilkkaan keskustelun myötä minusta viimeistään tuli talouspoliittisen mediajournalismin – sekä viihdearvon että mahdollisten virikkeiden – kokija. Ehkä olin niiden tekijäkin tarjotessani polttoainetta keskustelulle asuntolainojen korkovähennysoikeudesta. Käytän nyt tätä kokemustani lähtökohtana arvioidessani talousjournalismin virike- ja viihdearvoa talouspolitiikan tekijän ja toimijan näkökulmasta.

Kaikkien motiivit esille

Talousjournalismin viihdearvorekisteriin meni varmaan iltapäivälehdissä käyty keskustelu siitä, mitkä mahtoivat olla Suvi-Anne Siimeksen ja Paavo Lipposen motiivit heidän kannattaessaan ja keskusteluttaessaan asuntolainojen korkojen verovähennysoikeudesta. Eräänlaisena journalismin huippuna motiiviksi löytyi tietenkin se, että molemmat mainitut henkilöt asuvat vuokralla.

Kiinnostavaa virikearvon näkökulmasta on, että me olimme ainoat henkilöt, joiden motiiveja edes pyrittiin selvittämään ja mahdollisesti kyseenalaistamaan. Kukaan ei ainakaan valtajournalismin huipulla kertaakaan kysynyt, mitkä ovat talouspoliittista ehdotusta kommentoineen pankkiekonomistin ja kiinteistövälittäjän, juttua kirjoittaneen toimittajan tai muiden institutionaaliselta paikalta keskusteluun osallistuneiden vaikuttimet. Jonkin verran motiiveja kysyttiin – niin kuin pitääkin – kansalaisilta eli niiltä ihmisiltä, joiden elämään tällainen vähennysoikeuden leikkauspäätös olisi vaikuttanut.

Kannanottojen taustalla vaikuttavien syiden selvittäminen on mielestäni asia, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Monissa muissa yhteyksissä, esimerkiksi pörssiyhtiöitä koskevassa kirjoittelussa, on perätty ainakin talon sisällä – toimittajien omia sitoumuksia ja osakeomistuksia sekä niiden mahdollisia vaikutuksia tapaan, jolla näistä yrityksistä kirjoitetaan. Tätä pidetään varsin selkeänä ja ongelmattomana lähtökohtana silloin, kun puhutaan herkistä asioista kuten sellaisista jotka voivat vaikuttaa osakkeiden kursseihin. Taloustoimittajien osakeomistuksesta tehtiin yhteen aikaan paljonkin tiliä, mutta asuntolainakeskusteluun osallistuneiden omista lainoista tai mahdollisista korkovähennyshyödyistä ei todellakaan puhuttu. Mielestäni motiivien ja taustojen selvittely on ihan yhtä olennaista puhuttaessa asioista, jotka vaikuttavat tavallisten ihmisten arkielämään. Toivoisin, että nimenomaan talouspolitiikkaa käsittelevän talousjournalismin virikearvo tässä suhteessa paranisi.

Mihin katosi tutkiva talousjournalismi?

Talousjournalismin virikeosastoon kuuluu merkittävänä asiana tutkiva journalismi. Minusta se näyttäisi olevan nyt vähemmän pinnalla kuin joskus vuosia sitten. Toivon, ettei sen perinne ole hiipumassa. Soisin tutkivan journalismin hyveen vahvistuvan myös talouspolitiikan puolella. Talousjournalismissa tarvittaisiin nykyistä enemmän myös uutistoimintaa taustoittavaa tietoa sekä rauhallisempaa keskustelua talouspolitiikan reunaehdoista ja talouspolitiikan kehityskuluista.

Mielestäni talousjournalismin yksi ongelma – myös politiikan tekijän näkökulmasta – on uutisoinnin jääminen pelkkien markkamäärien esittelyn tasolle. Tätä kehitystä on varmaan ruokkinut medioiden kiristynyt kilpailu. Siinä olennaista ovat uutisarvo, nopeasti pyrähtävät keskustelut ja suuret otsikot, jotka sitten vaimenevat aivan yhtä nopeasti kuin ovat lehteen ilmestyneetkin. Talouspolitiikan seurannassa olisi tilaa paljon laajemmalle analyyttiselle ja taustojakin kyseenalaistavalle kirjoittelulle.

Hyviä, perusteellisia keskusteluja ja analyyseja voisi tarjota esimerkiksi sellaisesta aiheesta kuin “valtionyhtiöiden yksityistämisjärjestelyt”, jota voisi käsitellä isona tarinana, ei pelkkinä uutisina siitä, milloin on yksityistetty ja mitä. Tulisi selvittää asioiden taustoja kuten sitä, millä logiikalla asiassa on edetty, ketkä yksityistämisiä ovat järjestelleet jne.

Samoin verojournalismissa olisi kiinnostavaa nykyistä laajempi keskustelu, joka ei rajoittuisi vain siihen, miten jokin yksittäinen verokysymys ratkaistaan juuri nyt tai ensi viikolla. Asioita tutkimaan pyrkivä virikkeellinen journalismi näyttäisi myös veroratkaisuissa aina kolikoiden toistakin puolta eli sitä, mitä jäljellä olevilla veroilla saa.

Asuntolainojen korkovähennyskeskustelussa viihdearvo jäi liikaa päälle. Käytetyt argumentit olivat aina melko lyhyitä, yleensä iskeviä ja jopa henkilöön käyviä. Lähes täydellisesti jäi käsittelemättä esimerkiksi kysymys siitä, keitä mainittu vähennysoikeus hyödyttää eli mitkä ovat järjestelmän tulonjakovaikutukset. Toki jotkut keskusteluun osallistujat aihetta yrittivät tarjota, mutta kunnon keskustelua kohdentumisvaikutuksista ei käyty. Keskustelu oli aika tyypillinen eipäs-juupas –väittely, jossa argumenttien jakolinjaksi vedettiin yksi hyvin pieni säie koko ongelmavyyhdistä.

Talousjournalismin etiikkaa

Pohdittaessa talousjournalismin virikearvoa pitää miettiä, onko eettisesti oikein, ettei koko pari kuukautta jatkuvan keskustelun aikana pyritä lainkaan laventamaan rintamalinjaa, vaan tyydytään yksioikoisuuteen. Maailmassa on toki paljon tärkeämpiäkin asioita kuin tämä yksittäinen talouspoliittinen keskustelu. Mielestäni se on kuitenkin erinomainen esimerkkitapaus, joka valaisee etenkin julkisen vallan ja talouspolitiikan kysymysten käsittelyä suomalaisessa talousjournalismissa.

Toivoisin, että niitä hyviä periaatteita, joita talousjournalismi käyttää uutisoidessaan markkinajournalismia, noudatettaisiin myös uutisoitaessa talouspolitiikkaa. Taustoja tulisi selvittää, analyysiä laventaa ja motiiveja kyseenalaistaa myös talouspolitiikkaa ja talouspoliittisia aloitteita koskevassa kirjoittelussa.

2. Suomen uutiset eivät liikuta markkinoita

Päärahoitusekonomisti Sirpa Wallius

Talouspoliittisen keskustelun ja rahoitusmarkkinoiden välinen vuorovaikutus on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana muuttunut Suomessa useaan otteeseen. Tiedotusvälineet ovat tässä vuorovaikutuksessa yksi keskeinen välittäjä. Sen kunniaksi on sanottava, että määrän lisääntyminen on vuosien kuluessa myös syventänyt laatua. Ihan viime aikoina on voinut havaita tuollaisia Suvi-Anne Siimeksen peräänkuuluttamia pohdiskeleviakin aiheita talouslehdistössämme. Toki mukaan on tullut myös piirteitä, joita voidaan pitää enemmän viihteellisinä.

En pyri analysoimaan sitä, onko tuo viihteellisyys syntynyt tarkoituksella vai onko se olosuhteiden muuttumisen tulos. Esitän vain muutamia puhtaasti henkilökohtaisia näkemyksiäni siitä, miltä tämä vuorovaikutuskanava on näyttänyt, miltä se tänään näyttää ja miten talousjournalismin rooli on muuttunut viime vuosina rahoitusmarkkinoiden näkökulmasta

Suomesta tuli euroalueen jäsen vuoden 1999 alussa. Tosiasiassa markkamme hävisi markkinoilta jo noin puolitoista vuotta aikaisemmin. Suomalaisella toimittajakunnalla olisi siis pitänyt olla jo runsaasti aikaa oppia euroläksyt: Suomen taloutta koskevat uutiset näkyvät rahan hinnassa vasta, kun niillä on vaikutusta luottoriskin hinnoitteluun – eli vasta, kun on jo kiire muuttaa asiainhoidon tilaa.

Toisaalta Suomen taloutta koskevilla uutisilla ei ole vaikutusta EKP:n rahapolitiikkaan, euroalueen likvideimpien joukkolainojen tuottoihin tai euron arvoon. Taloutemme osuus euroalueesta on ainoastaan vajaat 2 prosenttia. Keskuspankin edustaja voi ehkä virkansa puolesta väittää hieman päinvastaista (eli että Suomella on merkitystä), mutta uskoisin että merkitys on enemmän arvovaltaa ja tietovaltaa kuin sitä, että taloutemme numerot vaikuttaisivat tosiasiassa rahapoliittisiin päätöksiin tai millä tavalla euron arvo markkinoilla hinnoitellaan.

Suomi-uutinen ei ole enää “volatiliteettifaktori”

Tätä taustaa vasten on ollut yllättävää havaita, että suomalaisen talousinformaation merkityksen mitättömyys rahoitusmarkkinoille on vieläkin uutinen. Syksyllä 1999 hallituksen talousarvioesitys pääsi otsikoihin sillä, ettei esityksellä ollut korkovaikutuksia. Se olisi tullut oppia jo noin pari vuotta aikaisemmin.

Taannoin havaitsin erään talouslehden kolumnistin päivittelevän sitä, että oman rahapolitiikan katoaminen on Suomessa edelleen uutinen. Muistan myös erään poliitikon todenneen vielä rahaliiton kynnyksellä, että kyllä markkinat ymmärtävät finanssipolitiikan linjanmuutoksen, jos sen niille oikein selittää. Ei oikein hennonnut sanoa, etteivät markkinat kuuntele. Suomalaiset poliitikot olivat juuri oppineet läksynsä siitä, että markkinat pitää ottaa huomioon päätöksiä tehtäessä. Mutta se vaihe on jo ohitettu. Talouden kasvaessa ja velanoton pienentyessä kohisten markkinat tuskin voisivat asiasta vähemmän välittää. Suomi-uutinen ei enää ollut volatiliteettifaktori. Suomalaiset poliitikot olivat vasta vähän aikaisemmin oppineet toimimaan kaiken hinnoittelevien markkinoiden kanssa.

Viime vuosikymmenen vaikeina vuosina me kaikki kasvoimme ja opimme kantapään kautta: tiedotusvälineet, markkinat ja poliitikot. Roolijako oli tuolloin selvä. Talous kulki radallaan kirskahdellen. Jokainen indikaattori, talouspoliittinen puheenvuoro tai jopa puhumattomuus, tuli esille virallisessa tiedotustilaisuudessa, tv-lähetyksessä tai vain toimittajan tulkintana. Ne oli markkinoilla noteerattava ja niiden vaikutukset markkinoihin hahmotettava. Kun rahasta oli pulaa, uutisten perässä sätkyilleet markkinat (sijoittajat ja yritykset) myös tanssittivat poliitikoita. Hallitus kokoontui vaikeisiin istuntoihin viikonloppuisin saadakseen aikaan markkinat rauhoittavia julkilausumia tai päätöksiä. Vain pari vuotta sitten japanilaiset harjoittelivat tätä samaa.

Oliko talousjournalismin välittämä talouspolitiikkakeskustelu tuolloin viihdettä vai virikettä? Ei se ainakaan silloin tuntunut viihteeltä. Toinen viihteen laji oli perisuomalainen joukkuelaji – syyllisten etsintä. Jos viihdettä muuten oli, siihen syyllistyivät varmasti niin markkina-analyytikot kuin talousjournalismikin.

Markkinathan saatiin ja saadaan edelleen suuressa maailmassa liikkumaan ainakin silloin tällöin vahvoilla tarinoilla, joiden välittämisessä julkinen sana on edelleen väline. Sen sijaan suomalaiset markkinapaikkojen ylläpitäjät sekä suomalainen tiedotusvälineistö saavat kertoa miten vauhdikkaita tarinoita tahansa. Sijoittajat tai valuuttakauppaa käyvät yritykset voivat panikoitua aivan rauhassa. Euron korko tai kurssi ei siitä mihinkään liiku.

Tämän seurauksena rahoitusmarkkinoiden suhde julkisiin tiedotusvälineisiin on muuttunut. Suomalaisella keskustelulla ei liikuteta markkinoita, mutta markkinakommenteilla ja etenkin vakavalla analyysillä voidaan lähestyä asiakkaita. Julkiset tiedotusvälineet ovat tässä asetelmassa yksi markkinointikanava, johon kuitenkin eri rahoitusmarkkinoilla toimivat välittäjät suhtautuvat hyvin eri tavoin.

Meillä kullakin on oman asiakasprofiilimme ja perinteidemmekin mukaisesti omat viestintästrategiamme. Yksi ei sano koskaan julkisuudessa mitään. Toinen kommentoi kaikkea liikkuvaa pitääkseen nimen asiakkaiden muistissa. Muut ovat jotain siltä väliltä. Tällä saralla mielestäni kyllä sorrutaan välillä viihteen puolelle, mutta eivät viihteen tuottajana aina ole vain tiedotusvälineet. Rahoitusmarkkinoita koskevaa kommentointia seuratessaan tulee nimittäin usein mieleen vanha viisaus: ‘Ei kaikkiin kysymyksiin tarvitse tai kannata vastata.’ Ei varsinkaan silloin, kun päivä toisensa jälkeen tiedotusvälineissä haetaan vastausta kysymyksiin, joiden merkitys on olematon tai viitekehys on mm. euron myötä täysin muuttunut. Yleensä vielä vastaus täytyy antaa 16 sekunnissa ja saa sisältää kaksi virkettä. Mielellään soisi, että asiaa käsiteltäisiin vähän monipuolisemmin.

Mikä sitten on uutinen?

Asiallista tiedonvälitystä on varmasti se, että kerrotaan korot, valuuttakurssit ja osakkeiden hinnat. Tällaisella tiedonvälityksellä ei myöskään pitäisi olla talouspolitiikkakeskusteluun muuta kuin ajantasatietoa kohentava vaikutus. Kokonaan toinen asia on kuitenkin se, millainen muutos näissä hinnoissa on eri tiedotusvälineissä kommentoimisen arvoinen. Onko sentin tai sentin kymmenesosan tai prosenttiyksikön sadasosan muutoksen uutisoiminen ilman asiayhteyden tai mittakaavan suhteuttamista todella kertomisen väärti. Onko todella aina uutinen se, että korko on muuttunut 0,01 prosenttiyksikköä tai valuutan arvo on muuttunut 0,001 yksikköä? Jos näitä rahoitusmarkkinatapahtumia raportoidaan asettamatta niitä minkäänlaiseen mittakaavaan, suhteuttamatta sitä pidempään perspektiiviin, on kysymys vähän samanlaisesta viihteestä kuin bingossa.

Samaan luokkaan voidaan myös lukea kulloistenkin muotiväitteiden toistaminen ilman analyysia. Näistä esimerkkejä ovat mm. EKP:n pöytäkirjojen julkaisemattomuus, euron ja dollarin pariteetti tai ylipäätänsä niin sanottu numeroleikki. Aika paljon kiinnitetään huomiota siihen, onko jokin muuttuja muuttunut nyt yhden tai kaksi kymmenystä enemmän. Ovatko eri ennustajien ennusteet kovin poikkeavia, jos niissä on 0,02 prosenttiyksikköä eroa? Kuten Suvi-Anne Siimes mainitsi, usein jää kysymättä ennusteen viesti: millä tavalla siinä on eri asioita painotettu ja miten siinä hahmotetaan riskit – tai onko siinä jokin selkeää viesti talouspolitiikan puolelle.

Talousjournalismin tulevaisuus

Talousjournalismin virikkeellistä puolta on mahdollista kehittää ja politiikan tekemisen kannalta talousjournalismin sisällöllä ja tyylillä on merkitystä. Olisi kuitenkin hyvä muistaa se, että jokaisella – niin rahoitusmarkkinoilla kuin politiikan tekijöilläkin – on mahdollisuus käyttää näitä molempia kanavia: virike- ja viihdekanavia. Kun kohderyhmäksi on varsinkin rahoitusmarkkinakysymyksissä tullut yleisö – rahoituksen välittäjille se on asiakas ja poliitikoille äänestäjä – on mahdollisuus käyttää talouskeskustelua omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Jokainen tietää, että jos tuo uutisen esille heinäkuussa, varmasti pääsee jokaiseen lehteen.

Virikkeellisellä taloutta ja talouspolitiikkaa koskevalla keskustelulla ja talousjournalismilla on tilaus. Mielestäni sen paremmin rahoitusmarkkinoiden kuin poliitikoidenkaan kannalta ei ole yhdentekevää se, välittyykö viesti taloudesta ja talouspolitiikkaan vaikuttavista tekijöistä viihde- vai virikekanavaa pitkin. Puhtaan viihdekanavan käyttäminen voi estää kestävien talouspoliittisten ratkaisujen syntymisen. On toki muistettava, että molemmilla tahoilla on mahdollisuus käyttää kumpaakin näistä kanavista omien päämääriensä saavuttamiseksi.

Jos tarkoitus on kuitenkin saada asiakkaat tai äänestäjät ja vielä poliitikotkin tekemään järkeviä ratkaisuja, väittäisin virikekanavan olevan tuottoisampi. Yksi asia 1980-luvun lopusta olisi syytä ottaa opiksi: Jos päätöksentekijät, yrittäjät tai tavalliset kotitaloudet eivät saa oikeaa kuvaa talouteen vaikuttavista tekijöistä, päätöksentekoa ohjaa hyvin lyhytaikainen hyödyn maksimointi.

3. Kirjuriorjuria ja ’up and down’-ekonomisteja

Taloustoimittaja Kustaa Hulkko

Viihde- ja virikearvon lisäksi voitaisiin puhua myös talouspoliittisen keskustelun ja talousjournalismin totuusarvosta. Totuushan on aina kokonaisuus, kuten Hegel opetti. Sellaiseen varmaan pitäisi pyrkiä myös talousjournalismissa.

Talousjournalismin virike- ja viihdearvon asettaminen vastakohdiksi ei mielestäni ole ihan oikein. Ne eivät välttämättä ole eri asioita. Yrjö Ahmavaarahan kehitti jo noin 30 vuotta sitten teoksessaan Informaatio käsitteen “älyllisesti aktivoiva viihde”. Kun tietää miten kuivaa ja epäviihdyttävää talouspoliittinen keskustelu usein on, melkein ajattelee, että tämä käsite olisi syytä elvyttää. Esimerkiksi Kari Suomalainen osasi pilapiirroksissaan yhdistää tämän viihde- ja virikearvon. Kyllä talousjournalismi aina muutaman Bisquitin tai Karin kestäisi – tai oikeastaan niitä kipeästi jopa kaipaisi. Se viihteestä.

Miten julkinen talouspoliittinen keskustelu on vaikuttanut asioiden etenemiseen tai edistykseen? Minulla on hieman pessimistinen tai ainakin varovainen käsitys talousjournalismin tai kriittisen talouspoliittisen keskustelun mahdollisuuksista räjäyttää kansakunnan tietoisuus. Toimittaja Antti Mikkonen on tehnyt mielenkiintoisen teoksen talousjournalismin historiasta. Kirja perustuu haastatteluihin. Timo Relander sanoo kirjassa, että valppaampi talousjournalismi olisi voinut estää laman tai lievittää sitä. Hän pitää tärkeänä pääkirjoituksia ja sitä, minkälaista arvostelua hallitusta tai Suomen Pankkia kohtaan esitetään.

Julkinen keskustelu ei kuitenkaan kyennyt estämään virheitä ja katastrofia. Keskustelua oli ehkä liian vähän tai sitten sitä kävi liian pieni joukko ekonomisteja ja taloustoimittajia. Tai sitten pääkirjoitukset vain eivät vaikuta niin paljon kuin Relander kuvittelee. Tämä riippuu myös suuren yleisön uutiskysynnästä. Kansantalous ei välttämättä ole suurelle yleisölle maailman tärkein asia. Esimerkiksi ns. “vakaan valuutan hanke” eli pyrkimys tasapainottaa talous vakaan valuuttakurssin avulla, ei ollut koskaan Suomessa laajojen kansanryhmien asia.

Toisaalta, ekonomisteille ja journalisteillekin vakaa valuuttapolitiikka oli tärkeä asia, johon suhtauduttiin intohimoisesti. Uskon, että vuosina 1990-1991 käyty devalvaatiokeskustelu on määrältään ja intensiteetiltään tähänastisen talouspoliittisen keskustelun huippu. Asiasta käytiin suurin piirtein “sisällissotaa”. Toimittajan kuuluu tietenkin kannattaa keskustelua, mutta luulen, että esimerkiksi 1991 vaaleja edeltävästä keskustelusta oli Suomessa lähinnä haittaa itse asialle eli talouspolitiikalle.

Relanderin huomautus on ärsyttänyt minua sen verran, että tulee mieleen kysymys, voiko talousjournalismi olla keskimäärin sen parempaa kuin ammatti-ihmisten keskustelu. Jos ajatellaan lamaa kaikkine piirteineen ja syövereineen, niin eihän Suomen Pankki kertonut 1980-luvulla, mitä rahoitusmarkkinoiden liberalisointi kaikkinensa merkitsee. Eikä näin ollen myöskään talousjournalismi pystynyt informoimaan ihmisiä siitä, että maailma muuttuu varsin totaalisesti.

Eräs episodi on vuodelta 1989, jolloin julkistettiin ns. vaihtotaseraportti. Se oli talousneuvoston raportti, joka varoitti ulkoisen velkaantumisen vaaroista. Sillä kertaa varoittelijat olivat oikeassa, mutta heidät sekä heitä referoineet toimittajat tyrmättiin – muistaakseni aika lapsellisilla argumenteilla.

Talouspoliittista keskustelua käydään ainakin joukkotiedotusvälineissä kolmiossa: journalistit, ekonomistit ja poliitikot. Tämä kolmen ryhmän kolmio ei varmaankaan ole tasasivuinen. Poliitikot sanan laajassa mielessä ymmärrettynä (eli päättäjät, etujärjestöjohtajat, suurimpien yritysten johto jne.) on siinä varmaan keskeinen osatekijä. He käyttävät hyväksi ekonomisteja, paitsi ennustamiseen, myös kansaan menevien ideoiden kehittämiseen. Jälkimmäiseen tarvitaan toki journalistejakin.

Myös ekonomistien ja journalistien suhde on mielestäni epäsymmetrinen ja tiedollisessa mielessä epätasa-arvoinen. Koska ekonomisti on asiantuntija, pääosa jutuista on kuitenkin haastatteluja. Toimittaja on normaalitilanteessa – lainatakseni Jussi Linnamon mainiota ilmaisua – “kirjuriorja”. Tämän sanon mitenkään väheksymättä toimittajien työtä ja sen intellektuaalista vaativuutta, mutta journalisteista vain osa on erikoistunut talouspolitiikkaan. Mutta tietysti nekin, jotka eivät ole erikoistuneet, kirjoittavat siitä. Mukana on sekä politiikan että talouden erikoistoimittajia. Vain harvalla journalistilla on Suomessa ekonomistin peruskoulutus. Meiltä pitkälti puuttuu sen tasoinen kommentoiva ja argumentoiva ekonomistijournalistien ryhmä kuin esimerkiksi Englannissa on. Viittaan esimerkiksi Financial Times’in kirjoittajiin.

Monenkirjavia ekonomisteja

Ekonomistitkin ovat heterogeeninen joukko. Näyttää siltä, että tapana on kutsua jokaista kansantaloustiedettä pääaineena opiskellutta ekonomistiksi. Olisi järkevää luoda täsmällisempi nimikkeistö. On akateemista perustutkimusta harjoittavia ekonomisteja, professoreita yms. Sitten on ennusteita ja analyysejä tekeviä “up and down” -ihmisiä. On talouspolitiikkaa valmistelevia virkamiehiä. Ja sitten on sellaisia ekonomisteja, jotka hoitavat “välttämättömiä ideologisia tehtäviä” eli harjoittavat agitaatiota. He ovat usein myös kolumnisteja. Paul Krugman käyttää käsitettä “Policy Entrepreneur”, joka on sukua tälle ideologisen ekonomistin idealle. Ehkä sitä voisi luonnehtia käsitteellä “ekonomistipappi”.

Elävässä elämässä nämä roolit sekoittuvat. Professori voi olla neuvonantaja. Virkamies voi ottaa poliitikon paikan ja kohota virallisen linjan liturgiksi. Lisäksi on politiikan eri lohkojen päätöksentekijöitä ja poliitikkoja. Osa heistä on entisiä ekonomisteja; joku on jopa entinen talousjournalisti.

Teesini on, että talouspoliittisen keskustelun kannalta akateemiset, riippumattomat ekonomistit ovat avainasemassa. Heidän panostaan tarvitaan nykyistä enemmän. Etujärjestöjä tai poliittisia instituutioita edustavien puheenvuorot on tietysti välttämätöntä raportoida, vaikka yleensä niiden sisältö on ennalta arvattavissa. Tarvitaan siis riippumattomien ekonomistien puheenvuoroja, kolumneja, kommentteja jne.

Keskuspankkiirin näkökulma talousjournalismiin

Osastopäällikkö Pentti Pikkarainen

Olen hieman hämilläni Kustaa Hulkon puheenvuorosta, enkä enää tiedä, olenko ekonomisti! Olen saanut ekonomistin koulutuksen, mutta ehkä olen enemmän pappi tai virkamies – tai talousmies. Ottaen huomioon taustayhteisöni varmasti se mitä tänään sanon, on aika pitkälle ennakolta arvattavissa.

Nostan aluksi esille kolme erityisteemaa, joita on viimeisen vuoden aikana käsitelty paljon keskuspankkipoliittisessa keskustelussa: Euroopan keskuspankin rahapolitiikan periaatteet (erityisesti rahapolitiikan avoimuus ja rahapolitiikan linja), valuuttakurssien rooli sekä kansallisten keskuspankkien rooli Euroopan keskuspankkijärjestelmässä. Lopuksi esitän joitakin yleisiä havaintoja suomalaisesta talousviestinnästä.

EKP:n avoimuudesta on aika paljon keskusteltu ja EKP:ta on arvosteltu paljon mystisyydestä. Instituution toimintaan ja sen julkisuuteen kohdistuva kritiikki voi joiltakin osin osua kohdalleenkin. Sen sijaan, mitä tulee eurojärjestelmän rahapolitiikan avoimuuteen, en voi allekirjoittaa väitettä, että eurojärjestelmän rahapolitiikan periaatteita ja linjaa ei olisi esitetty ja perusteltu suhteellisen selkeästi. Rahapolitiikan perusteista ja linjoista on saatavilla hyvin paljon informaatiota. Eurojärjestelmän rahapolitiikka on myös avoimempaa kuin Suomen Pankin oma rahapolitiikka oli silloin, kun Suomella vielä oli itsenäinen rahapolitiikka.

Mainettaan avoimempi EKP

EKP:ta kohtaan esitetty kritiikki liittyy lähinnä siihen, että EKP ei julkista omaa inflaatioennustettaan ja että EKP:n neuvoston rahapoliittista keskustelua käsitteleviä pöytäkirjoja ei julkisteta. Toisaalta voidaan todeta, että paljon tietoa on saatavilla.

Neuvoston kuukauden ensimmäisen kokouksen jälkeen pidetään tiedotustilaisuus, jossa EKP:n pääjohtaja ja varapääjohtaja selostavat neuvoston päätöksiä. Tässä yhteydessä julkaistava tiedote on hyvin lähellä neuvoston kokouksen pöytäkirjaa, sillä neuvosto hyväksyy kokouksessaan tiedotteen. Tiedote siis kuvaa varsin hyvin kokouksessa esitettyjä keskeisiä argumentteja. Toimittajilla on mahdollisuus kysyä EKP:n edustajilta tiedotustilaisuudessa aivan mitä tahansa. Suomen Pankin pääjohtaja on ottanut käytännön, että välittömästi EKP:n johdon tiedotustilaisuuden jälkeen hän on suomalaisten toimittajien haastateltavissa sekä Frankfurtissa että videokonferenssin välityksellä myös Helsingissä. Tällaiset säännölliset tiedotustilaisuudet ovat hyvin harvinaisia muissa keskuspankeissa.

EKP:n pääjohtaja on monta kertaa vuodessa Euroopan parlamentin kuultavana. Parlamentin valiokunnat voivat kutsua lisäksi myös muita johtokunnan jäseniä kuultaviksi. Kerran kuukaudessa EKP julkaisee kattavan kuukausikatsauksen, joka käännetään kaikille euroalueen virallisille kielille. EKP:n lisäksi kansalliset keskuspankit välittävät omissa maissaan paljon tietoa EKPJ:n toiminnasta.

EKP:n pääjohtaja on luvannut, että EKP tulee tänä vuonna julkistamaan ennusteensa. Ennusteen pitämistä toistaiseksi sisäisenä tietona on perusteltu lähinnä sillä, että Emun kolmannen vaiheen alkamisen myötä taloudenpitäjien käyttäytyminen on voinut muuttua ja näitä muutoksia voi olla vaikea ottaa huomioon ennusteissa. Ennusteen julkistamista voidaan pitää kannatettavana asiana: se jäsentää eurojärjestelmän taloudellista analyysiä ja ryhdittää sisäistä rahapoliittista keskustelua sekä helpottaa rahapolitiikan linjan perustelemista julkisuudessa. Ennusteen julkistamisesta käyty julkinen keskustelu on ollut arvokasta ja sitä on seurattu eurojärjestelmässä herkällä korvalla.

EKP:n neuvoston rahapoliittista keskustelua koskevien pöytäkirjojen julkistamiseen suhtaudun varauksellisesti. Vielä pari vuotta sitten pidin sitä hyvänä asiana: jos pöytäkirjat julkistetaan, tällöin voidaan tarkkailla, toimivatko neuvoston jäsenet heille annetun mandaatin mukaisesti eli ajattelevatko kaikki yhteisestä rahapolitiikasta tiukasti koko euroalueen termein.

Neuvoston pöytäkirjojen julkistamista vaativilla näyttää kuitenkin olevan muita motiiveja. Hämmästyttävän usein törmää käsitykseen, että neuvoston jäsenten, erityisesti kansallisten keskuspankkien pääjohtajien, tulee ajaa korkopolitiikkaa, joka sopii parhaiten vain oman maan taloudelle. Jos pöytäkirjat julkistetaan, kasvaa riski, että kansallisten keskuspankkien pääjohtajia ryhdytään painostamaan, jotta nämä ajaisivat oman maan edun mukaista korkopolitiikkaa. Tällainen käyttäytyminen on vastoin Maastrichtin sopimusta.

Viimeaikaiset kokemukset pöytäkirjojen julkistamisesta Ruotsista ja Englannista eivät myöskään ole kovin rohkaisevia, päinvastoin. Kun tiedetään yksittäisten päätöksentekijöiden kannat, niistä on helppo tehdä herkullisia juttuja ts. viihdettä päätöksentekijöiden välisistä “riidoista”. Varsinainen asia – rahapolitiikan linja ja sen perustelut – jää tällaisessa viestinnässä hyvin helposti taka-alalle.

Viime vuoden alussa rahapolitiikan linjan kommentoinnissa – sekä eurojärjestelmän että ulkopuolisten kommentaattoreiden taholta – kiinnitettiin erittäin paljon huomiota valuuttakurssin kehitykseen. Kuten monta kertaa julkisuudessa on todettu, euron heikentymiseen on ollut luontevat syynsä: euroalueen odotettua heikompi kasvu, Yhdysvaltain odotuksia kovempi kasvu, korkoeron leveneminen Yhdysvaltain ja euroalueen välillä, finanssipolitiikan linjaan liittynyt epävarmuus Saksassa ja Italiassa sekä Kosovon kriisi.

Valuuttakurssista käyty keskustelu heijastaa myös sitä, kuinka vaikeaa on mieltää euroalue pikemminkin suurena suljettuna taloutena kuin pienenä avoimena taloutena, mikä on monelle euroalueen kansalaiselle tutumpi ajattelukehikko. Kesän jälkeen rahapolitiikan linjaan liittynyt keskustelu on kuitenkin parantunut huomattavasti: valuuttakurssi on jäänyt vähemmälle huomiolle, ja keskustelussa on kiinnitetty enemmän huomiota sellaisiin asioihin kuin rahamäärien ja luottojen kehitys, palkat, finanssipolitiikan viritys, kilpailun merkitys, hyödykemarkkinoiden sääntelyn purkaminen ja raaka-ainehinnat. Näiden merkityksen pohtiminen on huomattavasti vaativampi asia kuin valuuttakurssinoteerauksen vilkaiseminen näyttöpäätteeltä.

Odotin keskustelua Suomen Pankin uudesta roolista siinä vaiheessa, kun keväällä 1998 tehtiin päätös Emun kolmannen vaiheen alkamisesta ja siihen ensimmäisessä vaiheessa osallistuvista maista. Teema nousi esiin julkisuudessa kuitenkin vasta puolitoista vuotta myöhemmin eli viime syksynä.

Eurojärjestelmässä työskentelee tällä hetkellä noin 52 000 henkilöä. Emun kolmannen vaiheen syntyminen täytyy merkitä sitä, että koko järjestelmässä henkilökunnan määrän tulee supistua. Monet selvitykset viittaavat siihen, että “ylikapasiteettia” on lähinnä suurten maiden keskuspankeissa johtuen niiden hyvin laajasta haarakonttoriverkostosta. Pienten maiden kansalliset keskuspankit toimivat yleensä hyvin tehokkaasti.

Kansallisten keskuspankkien rooli eurojärjestelmässä liittyy oleellisesti kysymykseen siitä, mikä on järkevä toimintojen keskittämisen vs. hajauttamisen aste; kuinka siis läheisyysperiaatetta noudatetaan keskuspankkitoiminnassa. Tätä kysymystä on syytä lähestyä analysoiden keskuspankin eri toimintoja: talousanalyysi, keskuspankkipolitiikan edellyttämien tilastojen tuottaminen, rahapolitiikan operaatioiden toteuttaminen, valuuttavarannon hoitaminen, maksu- ja selvitysjärjestelmäratkaisut, rahahuolto.

Nykyiseen hajautettuun toimintamalliin päädyttiin toisaalta poliittisista syistä toisaalta ajanpuutteen vuoksi. Jotta Emun kolmanteen vaiheeseen voitiin siirtyä viime vuosituhannen puolella, se oli mahdollista vain turvautumalla olemassa olevaan infrastruktuuriin ja “verkottamalla” se. Monet keskuspankkitoiminnat ovat kuitenkin sellaisia, että ne on todennäköisesti tehokkainta hoitaa hajautetun mallin mukaisesti jopa pitkällä aikavälillä. Pankkitoimintahan on monelta osin luonteeltaan paikallista toimintaa. Voimakkaasti keskitettyyn toimintaan liittyy myös omat haittansa; ei ole mitenkään itsestään selvää, että keskitetty ratkaisu on aina tehokkain ja taloudellisin, saati sitten lähellä laajan euroalueen kansalaisia.

Havaintoja suomalaisesta talousviestinnästä

Suomalainen talousviestintä on kehittynyt mielestäni myönteiseen suuntaan kymmenen viime vuoden aikana. Kilpailun kiristyminen on mielestäni parantanut laatua. Itse seuraan paljon myös ulkomaista talousviestintää. Parhaat suomalaiset talouslehdet kestävät vertailun erittäin hyvin esimerkiksi vastaaviin ruotsalaisiin lehtiin. Ulkomaisia tiedotusvälineitä on syytä seurata, jos haluaa seurata huolellisesti maailmantalouden tapahtumia ja kansainvälistä talouspoliittista keskustelua.

Suomalaista talouspoliittista keskustelua ja talousviestintää on vaivannut avoimen pohdiskelevan keskustelun puute ja usko yhteen totuuteen. Ei pitäisi myöskään olla mikään ongelma tai häpeä, jos keskusteluun osallistujat muuttavat mielipidettään keskustelun kuluessa. Kuten Sirpa Wallius edellä totesi, Emu-jäsenyyden myötä meillä pitäisi olla aikaisempaa enemmän mahdollisuuksia käydä avointa pohdiskelevaa talouspoliittista keskustelua: korot ja valuuttakurssi eivät enää heilu suomalaisen talouspoliittisen keskustelun mukana. Toisaalta kylläkin jotkin muut hinnat, kuten pörssikurssit, pitkät korot tai asuntojen hinnat – kuten viime kesänä nähtiin – voivat reagoida kotimaiseen keskusteluun.

4. Yleisökeskustelu

Yleisökeskustelussa pohdittiin mm. sitä, kenelle talousjournalismi puhuu, ketkä ovat talousjournalismin kohdeyleisö. Jussi Linnamo huomautti, että kohdeyleisön valinta vaikuttaa viestin laatuun. Talousjournalisteilla pitäisi olla joku tieto siitä, kenelle viestiä lähetetään. Sekä Sirpa Wallius että Suvi-Anne Siimes uskoivat talousjournalismin suuntaavan puheensa paljolti päättäjille. Kustaa Hulkko katsoi tämän vaihtelevan paljon tiedostusvälineittäin. Hän totesi, että tarvitaan talousjournalismia niin päättäjille, markkinoilla toimiville ihmisille, yrittäjille kuin myös työntekijöille. Pitää tarjota palvelutietoa, uutisia ja hyötytietoa päivittäin muuttuvista asioista – mutta yhtä lailla myös kokonaisuuksia haltuunottavaa tai ainakin sitä yrittävää journalismia. Se auttaa kansalaisia toimimaan yhteiskunnassa pidemmällä tähtäyksellä ja ehkä tarvittaessa vastustamaankin trendejä.

Akateemiset tutkijat julkisuudessa

Akateemisten tutkijoiden roolia julkisuudessa pohdittiin mm. siitä näkökulmasta, käytetäänkö tieteen tuomaa arvovaltaa väärällä tavalla hyväksi omien poliittistenkin näkemysten julkisaamiseksi. Akateemisillakin ekonomisteilla on omat taustayhteisönsä ja omat maailmankatsomukselliset näkemyksensä, joiden epäiltiin jopa siivittävän tutkimuksia ja niiden tuloksia. Pentti Pikkarainen huomautti, että “taloustieteellinen tutkimus on yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja tietyssä määrin se ei ole objektiivista”. Hän varoitti, että siihen kannattaa suhtautua varoen ja pohdiskella akateemistenkin ekonomistien taustoja. Pertti Haaparanta ei kuitenkaan nähnyt ongelmaa siinä, että akateemisilla ekonomisteilla on yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä. Hän huomautti, ettei ammattikunnassa sentään mikä tahansa mene läpi eli yhteisön oma kontrolli toimii.

Taloustoimittajia moitittiin paitsi kritiikin puutteesta, myös puutteellisesta journalistisesta taustatyöstä. Markus Jäntti tiivisti kokemuksensa seuraavasti: “Asia vain toitotetaan ja kaikkein kärkevin johtopäätös tuodaan ulos suurena uutisena”.

Kustaa Hulkko muistutti, että akateemisten ekonomistien osallistuminen keskusteluun on tapahtunut kahdessa vaiheessa: 1970-luvun puolivälin tienoilla ja 1990-luvun alussa. Molemmat talouspoliittisen keskustelun huippuhetket sijoittuvat ajankohtaan, jolloin taloudessa meni todella huonosti. Miksi ekonomistit eivät siis tulleet julkisuuteen aikaisemmin, vaikka vaaranmerkkejä oli olemassa?” Hulkon mielestä akateemisten ekonomistien panosta pitäisi hyödyntää enemmän. Ongelmana on kuitenkin kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen. Toimittajat haluavat usein tarkkoja kvantitatiivisia vastauksia tulevaisuutta koskeviin “mitä, jos” -kysymyksiin, joihin ei välttämättä voi vastata. Haluamatta mystifioida akateemisten tai muidenkaan ekonomistien tietoon perustuvaa asiantuntija-asemaa Hulkko myönsi, että toimittajillakin pitää olla oma vastuunsa ja roolinsa tässä keskustelussa. Varsinkin he, jotka ovat vähän kauemmin seuranneet maailmanmenoa, ovat oppineet sen, että historia ei tue mitään dogmaattista suhtautumista talouspolitiikan tai taloustieteen väitettyihin totuuksiin – jos eivät ole täysin laiskistuneet

Markkinat

Keskustelua herätti myös alustuksissa esille tullut muutos uutisten ja markkinareaktioiden välisessä suhteessa. Sirpa Wallius muistutti, miten 1990-luvun alkupuolella tehtiin virheitä sen vuoksi, ettei oltu totuttu markkinoiden nopeisiin ja voimakkaisiin reaktioihin. Nykytilanne sallii meillä avoimemman keskustelun. Sitä tarvitaan Walliuksen mukaan niin finanssi- kuin rahapolitiikassakin. Hän korosti toisaalta sitä, että vaikka markkinat eivät enää reagoi voimakkaasti talouspoliittiseen keskusteluun, ne reagoivat toki entiseen tapaan yrityskohtaisiin uutisiin. Toisaalta Jussi Linnamo huomautti, että vaikka suomalaiset viestit eivät vaikuta euron kurssiin, ne vaikuttavat epäilemättä kotimaiseen finanssipolitiikkaan ja jossakin määrin myös työmarkkinoihin.

Vaikka tilanteen muuttumisen todettiin tuoneen suomalaiseen talouspolitiikkaan uudenlaisia vapauksia, markkinoiden ’välinpitämättömyys’ koettiin myös ongelmalliseksi. Niin Pentti Pikkarainen kuin Suvi-Anne Siimeskin korostivat, että markkinoiden reagoimattomuus tai liian myöhäinen reagointi voi tuottaa ongelmia silloin, kun talouspolitiikassa tehdään virheitä eivätkä markkinat ole ohjaamassa oikealle tielle.

Politiikka ja päätöksenteon valmistelu

Myös talouspoliittisen päätöksenteon ja sen valmistelun asema talousjournalismissa nostatti tunteita. Suvi-Anne Siimes korosti Pentti Pikkaraisen esiinnostamaa ongelmaa, että suomalaisessa julkisuudessa pidetään huonona ja häpeällisenä mielipiteen vaihtamista keskustelun aikana. Siimeksen kokemus onkin, että talouspolitiikkaa uutisoidaan liian usein kukkotappeluna, jossa on alku ja loppu, voittajia ja häviäjiä. “On totuudenetsinnän kannalta harmillista, että ollaan niin kiinni sellaisen sankaritarinan traditiossa, missä hyvä voittaa pahan”, hän totesi: “Ainakin länsimaisen demokraattisen sivistysperinteen mukaan keskustelun jälkeen kaikkien tulisi olla vähän viisaampia kuin ennen sitä.” Viitaten omiin kokemuksiinsa korkovähennyskeskustelusta hän halusi kyseenalaistaa sen, että demokraattisessa yhteisössä pitäisi välttää sanomasta ääneen asioita vain sillä perusteella, että se vaikuttaa maailmaan haitallisesti: “Kaikki politiikkaa koskevat puheet voivat myös heilauttaa markkinoita jollakin pienellä osalla. Ja mielestäni se täytyy hyväksyä, jos hyväksytään demokratian olemassaolo.”

Sirpa Wallius vastasi Siimekselle olevansa samaa mieltä siitä, ettei poliitikkojen puhumista tulisi rajoittaa siinä pelossa, että markkinat reagoivat poliittiseen keskusteluun. “Päinvastoin. Se vain vaatii, että poliitikot ovat riittävän kouliintuneet esittämään sanomansa niin, että ylilyönneiltä ja vääriltä tulkinnoilta vältytään”, Wallius totesi.

Myös talouspolitiikan valmistelulta vaaditaan usein nykyistä suurempaa avoimuutta. Pekka Tiainen, jolla on asiasta omakohtaista kokemusta työministeriöstä, totesi että avoimuus vaatii luottamusta: “Kun joutuu päätöksenteon valmistelua tekemään, liikutaan politiikan ympäristössä usein hyvin herkkien asioiden kanssa. Siksi, vaikka haluaisi käydä keskustelua, ei oikein uskalla toimittajalle sanoa, kun ei tiedä millä tavalla se juttu mahdollisesti tulee julkisuudessa ulos.”

Talousjournalismi tutkimuksen markkinoijana

Talousjournalismilla todettiin olevan keskeinen välittäjän rooli tutkimustiedon ja päättäjien välillä. Taloudellisia julkaisuja on nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. “Tämä on sitä materiaalia, joka on myös raaka-ainetta talouspoliittiseen keskusteluun riippumatta siitä, meneekö se talousjournalismin kautta suuren yleisön tietoisuuteen”, Antti Suvanto totesi. Kuitenkin hyvän talousjournalismin arveltiin edistävän tutkimuksen hyödynnettävyyttä poliittisessa päätöksenteossa. Pentti Pikkarainen peräänkuuluttikin tutkimuksen parempaa markkinointia: “Usein koetaan, että riittää kun se on meriitti siellä akateemisen tutkijan ansiolistassa.”

Monet tutkimusyhteisöt ovat Sirpa Walliuksen mukaan hyvin tiedostaneet sen, että talousjournalismi tai viestintävälineet ovat se kanava, jolla markkinoidaan omaa tutkimusta ja tehdään työtä tunnetuksi nykyisille ja potentiaallisille rahoittajille. Talousjournalismin määrän kasvaessa se on muuttunut myös markkinointivälineeksi. Markkinat lähestyvät tällä hetkellä asiakasta talousviestimien kautta. Kustaa Hulkko totesikin havainneensa saman asian.

Kärsiikö laatu tiedon tukkumarkkinoilla?

Talousuutisten tarjonnan todettiin nyt olevan Suomessa suurempaa kuin koskaan aikaisemmin ja asukaslukuun suhteutettuna ehkä kansainvälisestikin erityisen runsasta. Tosin talouden nimellä tiedotusvälineissä nähtiin kulkevan paljon myös pelkkää viihdettä. Jussi Linnamo viittasikin Helsingin yliopiston sosiologian professorin näkemykseen, jonka mukaan Suomessa menee kaikkein parhaiten läpi neljä asiaa: epäilysten vahvistaminen, herravihaan yllyttäminen, huolestuminen syrjäytymisestä ja kaunan herättäminen. “Vaikuttaako tällainen tekijä talousjournalismiin?”, Linnamo kysyi.

Toisaalta kansainvälistymisen ja etenkin Internetin todettiin demokratisoivan viestintää, sillä se mahdollistaa myös uutislähteiden ’kilpailuttamisen’, jos perinteiset uutislähteet koetaan liian populistisiksi ja pinnallisiksi. Näin markkinat voivat Sirpa Walliuksen mukaan hyödyntää “tiedon tukkumarkkinoita”.

Käytännön näkökulmaa keskusteluun toi Leena Brandt. Hän muistutti, että samalla kun tiedon määrä on kasvanut, keskitytään entistä nopeampaan tiedonvälitykseen: “Ja mitä se on? Se on sitä, että ministeri sanoi näin. Haetaan ehkä kilpaileva kommentti, mutta sillä toimittajalla, joka jo kiireisesti vääntää seuraavaa lähetystä, ei ole aikaa ottaa esimerkiksi kolmen kilpailevan ekonomistin näkemystä siitä, mitä tämä ministeri oikein tarkoitti ja mitä merkitystä sillä on.… Valtaosa toimittajista on näitä kirjuriorjia, jotka äkkiä vain naputtelevat, mitä toimitusjohtaja tai ministeri sanoi ja rientävät sitten seuraavaan aiheeseen. Siinä ei ole syvällisyydestä tietoakaan. Tämä on arkielämää.” Brandt heittikin ilmaan kysymyksen, ovatko suomalaiset nyt sitten erityisen talousviisaita, kun talousinformaation määrä on viimeisten viiden vuoden aikana kasvanut merkittävästi.

Yhteenveto

Talousjournalismille asetetaan kasvavia vaatimuksia: samaan aikaan kun vaaditaan yhä nopeampaa tiedonvälitystä, kaivataan myös syvällistä ja kriittistä analyysiä. Näiden toteuttaminen yhtä aikaa on usein vaikeaa. Käytännössä onkin havaittavissa erikoistumista siten, että erilaisiin tarpeisiin on erilaiset foorumit. Suomessa talousjournalismin määrän todettiin olevan suuri, mutta myös laadullisesti kirjo on laaja.

Myös ekonomistit ovat itse osaltaan vaikuttamassa talousjournalismin tasoon. Kuten keskustelussa todettiin, talouspoliittinen journalismi tuskin voi olla sen kummempaa kuin maassa käytävä talouspoliittinen keskustelu. Aikaisemmin etenkin akateemisia ekonomisteja on syytetty laiskasta osallistumisesta keskusteluun, mutta viimeistään 1990-luvun laman myötä he ovat aktivoituneet julkisuudessa. Tilaisuuden yleisökeskustelussa siihen nähtiin liittyvän myös ongelmia. Pelättiin etenkin sitä, että toimittajat eivät kykene havaitsemaan kriittisesti sitä, koska tieteen varjolla esitetään puhtaasti henkilökohtaisia näkemyksiä. Toisaalta haluttiin puolustaa myös akateemisten tutkijoiden oikeutta osallistua keskusteluun. Erityisen tärkeänä pidettiin tutkimustiedon välittymistä päätöksentekijöille tiedostusvälineiden kautta.

Myöskään poliitikkojen ja virkamiesten suhde talousjournalismiin ei ole ongelmaton. Ikävät kokemukset synnyttävät luottamuspulaa etenkin, kun vastakkain ovat tarve päätöksenteon avoimuuteen ja tarve journalismin kriittisyyteen. Tilanne oli vielä herkempi ennen Emu-jäsenyyttä, jolloin poliitikkojen julkisuudessa esittämät näkemykset saattoivat aiheuttaa markkinoilla voimakkaita korko- ja valuuttakurssireaktioita. Euroalueen rahamarkkinat eivät juurikaan reagoi Suomen kokoisen pienen talousalueen uutisiin, mutta esimerkiksi kotimaiset asuntomarkkinat reagoivat edelleen. Tämä vaikeuttaa käytännössä päätöksentekijöiden osallistumista keskusteluun.

Tilaisuuden keskustelussa herätettiin tärkeä kysymys siitä, mikä taho on talousjournalismin kohderyhmä. Yhtä lailla voisi kysyä, mikä on julkiseen keskusteluun osallistuvien ekonomistien kohderyhmä: suuri yleisö, päättäjät, markkinat, tutkimuksen rahoittajat vai toiset ekonomistit. Ekonomistit käyvätkin nykyisin myös keskinäistä keskusteluaan entistä enemmän tiedotusvälineissä. Talousjournalismi voikin näyttäytyä samaan aikaan yhden kohderyhmän näkökulmasta virikkeenä, toisen ryhmän näkökulmasta viihteenä.