Kansantaloudellinen aikakauskirja 4/2000
Toimittanut Seija Parviainen

Talousjournalismi oli aiheena Kansantaloudellisen Yhdistyksen ja Taloustoimittajat ry:n yhteisessä seminaarissa 3.2.2000 Helsingin Sanomatalolla. Alustajina ja paneelikeskustelijoina olivat toimittaja Kustaa Hulkko Kauppalehdestä, osastopäällikkö Pentti Pikkarainen Suomen Pankista, ministeri Suvi-Anne Siimes valtiovarainministeriöstä sekä päärahoitusekonomisti Sirpa Wallius MeritaNordbankenista. Tilaisuuden puheenjohtajana toimi Kansantaloudellisen yhdistyksen esimies Antti Suvanto Suomen Pankista. Aluksi on esitetty panelistien alustukset sekä lopuksi tiivistelmä keskustelusta.

1. Tutkivaan talousjournalismiin

Ministeri Suvi-Anne Siimes

Kesällä 1999 käyty korkovähennyskeskustelu oli kouluesimerkki journalismin ja politiikan vuorovaikutuksesta. Se havainnollistaa, miten keskustelu ja kommentit tekevät lähes täyden ympyrän kuukaudessa. En kiinnitä asiaan huomiota siksi, että haluaisin välttämättä jatkaa keskustelua substanssista. Sen sijaan keskustelun synty itsessään oli erikoinen. Kun puhuin korkovähennysoikeudesta erään lehden haastattelussa, olin tarkkaan miettinyt sanani. Sain jopa sanomani läpi sikäli, että haastattelun tehnyt toimittaja oli myös lehteen kirjoittanut sen olennaisen mitä olin sanonut. Mutta sen jälkeen julkinen keskustelu jatkui koko ajan vain tämän asian osasta.

Harkitun lausuntoni ympärillä kesällä käydyn vilkkaan keskustelun myötä minusta viimeistään tuli talouspoliittisen mediajournalismin – sekä viihdearvon että mahdollisten virikkeiden – kokija. Ehkä olin niiden tekijäkin tarjotessani polttoainetta keskustelulle asuntolainojen korkovähennysoikeudesta. Käytän nyt tätä kokemustani lähtökohtana arvioidessani talousjournalismin virike- ja viihdearvoa talouspolitiikan tekijän ja toimijan näkökulmasta.

Kaikkien motiivit esille

Talousjournalismin viihdearvorekisteriin meni varmaan iltapäivälehdissä käyty keskustelu siitä, mitkä mahtoivat olla Suvi-Anne Siimeksen ja Paavo Lipposen motiivit heidän kannattaessaan ja keskusteluttaessaan asuntolainojen korkojen verovähennysoikeudesta. Eräänlaisena journalismin huippuna motiiviksi löytyi tietenkin se, että molemmat mainitut henkilöt asuvat vuokralla.

Kiinnostavaa virikearvon näkökulmasta on, että me olimme ainoat henkilöt, joiden motiiveja edes pyrittiin selvittämään ja mahdollisesti kyseenalaistamaan. Kukaan ei ainakaan valtajournalismin huipulla kertaakaan kysynyt, mitkä ovat talouspoliittista ehdotusta kommentoineen pankkiekonomistin ja kiinteistövälittäjän, juttua kirjoittaneen toimittajan tai muiden institutionaaliselta paikalta keskusteluun osallistuneiden vaikuttimet. Jonkin verran motiiveja kysyttiin – niin kuin pitääkin – kansalaisilta eli niiltä ihmisiltä, joiden elämään tällainen vähennysoikeuden leikkauspäätös olisi vaikuttanut.

Kannanottojen taustalla vaikuttavien syiden selvittäminen on mielestäni asia, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Monissa muissa yhteyksissä, esimerkiksi pörssiyhtiöitä koskevassa kirjoittelussa, on perätty ainakin talon sisällä – toimittajien omia sitoumuksia ja osakeomistuksia sekä niiden mahdollisia vaikutuksia tapaan, jolla näistä yrityksistä kirjoitetaan. Tätä pidetään varsin selkeänä ja ongelmattomana lähtökohtana silloin, kun puhutaan herkistä asioista kuten sellaisista jotka voivat vaikuttaa osakkeiden kursseihin. Taloustoimittajien osakeomistuksesta tehtiin yhteen aikaan paljonkin tiliä, mutta asuntolainakeskusteluun osallistuneiden omista lainoista tai mahdollisista korkovähennyshyödyistä ei todellakaan puhuttu. Mielestäni motiivien ja taustojen selvittely on ihan yhtä olennaista puhuttaessa asioista, jotka vaikuttavat tavallisten ihmisten arkielämään. Toivoisin, että nimenomaan talouspolitiikkaa käsittelevän talousjournalismin virikearvo tässä suhteessa paranisi.

Mihin katosi tutkiva talousjournalismi?

Talousjournalismin virikeosastoon kuuluu merkittävänä asiana tutkiva journalismi. Minusta se näyttäisi olevan nyt vähemmän pinnalla kuin joskus vuosia sitten. Toivon, ettei sen perinne ole hiipumassa. Soisin tutkivan journalismin hyveen vahvistuvan myös talouspolitiikan puolella. Talousjournalismissa tarvittaisiin nykyistä enemmän myös uutistoimintaa taustoittavaa tietoa sekä rauhallisempaa keskustelua talouspolitiikan reunaehdoista ja talouspolitiikan kehityskuluista.

Mielestäni talousjournalismin yksi ongelma – myös politiikan tekijän näkökulmasta – on uutisoinnin jääminen pelkkien markkamäärien esittelyn tasolle. Tätä kehitystä on varmaan ruokkinut medioiden kiristynyt kilpailu. Siinä olennaista ovat uutisarvo, nopeasti pyrähtävät keskustelut ja suuret otsikot, jotka sitten vaimenevat aivan yhtä nopeasti kuin ovat lehteen ilmestyneetkin. Talouspolitiikan seurannassa olisi tilaa paljon laajemmalle analyyttiselle ja taustojakin kyseenalaistavalle kirjoittelulle.

Hyviä, perusteellisia keskusteluja ja analyyseja voisi tarjota esimerkiksi sellaisesta aiheesta kuin “valtionyhtiöiden yksityistämisjärjestelyt”, jota voisi käsitellä isona tarinana, ei pelkkinä uutisina siitä, milloin on yksityistetty ja mitä. Tulisi selvittää asioiden taustoja kuten sitä, millä logiikalla asiassa on edetty, ketkä yksityistämisiä ovat järjestelleet jne.

Samoin verojournalismissa olisi kiinnostavaa nykyistä laajempi keskustelu, joka ei rajoittuisi vain siihen, miten jokin yksittäinen verokysymys ratkaistaan juuri nyt tai ensi viikolla. Asioita tutkimaan pyrkivä virikkeellinen journalismi näyttäisi myös veroratkaisuissa aina kolikoiden toistakin puolta eli sitä, mitä jäljellä olevilla veroilla saa.

Asuntolainojen korkovähennyskeskustelussa viihdearvo jäi liikaa päälle. Käytetyt argumentit olivat aina melko lyhyitä, yleensä iskeviä ja jopa henkilöön käyviä. Lähes täydellisesti jäi käsittelemättä esimerkiksi kysymys siitä, keitä mainittu vähennysoikeus hyödyttää eli mitkä ovat järjestelmän tulonjakovaikutukset. Toki jotkut keskusteluun osallistujat aihetta yrittivät tarjota, mutta kunnon keskustelua kohdentumisvaikutuksista ei käyty. Keskustelu oli aika tyypillinen eipäs-juupas –väittely, jossa argumenttien jakolinjaksi vedettiin yksi hyvin pieni säie koko ongelmavyyhdistä.

Talousjournalismin etiikkaa

Pohdittaessa talousjournalismin virikearvoa pitää miettiä, onko eettisesti oikein, ettei koko pari kuukautta jatkuvan keskustelun aikana pyritä lainkaan laventamaan rintamalinjaa, vaan tyydytään yksioikoisuuteen. Maailmassa on toki paljon tärkeämpiäkin asioita kuin tämä yksittäinen talouspoliittinen keskustelu. Mielestäni se on kuitenkin erinomainen esimerkkitapaus, joka valaisee etenkin julkisen vallan ja talouspolitiikan kysymysten käsittelyä suomalaisessa talousjournalismissa.

Toivoisin, että niitä hyviä periaatteita, joita talousjournalismi käyttää uutisoidessaan markkinajournalismia, noudatettaisiin myös uutisoitaessa talouspolitiikkaa. Taustoja tulisi selvittää, analyysiä laventaa ja motiiveja kyseenalaistaa myös talouspolitiikkaa ja talouspoliittisia aloitteita koskevassa kirjoittelussa.

2. Suomen uutiset eivät liikuta markkinoita

Päärahoitusekonomisti Sirpa Wallius

Talouspoliittisen keskustelun ja rahoitusmarkkinoiden välinen vuorovaikutus on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana muuttunut Suomessa useaan otteeseen. Tiedotusvälineet ovat tässä vuorovaikutuksessa yksi keskeinen välittäjä. Sen kunniaksi on sanottava, että määrän lisääntyminen on vuosien kuluessa myös syventänyt laatua. Ihan viime aikoina on voinut havaita tuollaisia Suvi-Anne Siimeksen peräänkuuluttamia pohdiskeleviakin aiheita talouslehdistössämme. Toki mukaan on tullut myös piirteitä, joita voidaan pitää enemmän viihteellisinä.

En pyri analysoimaan sitä, onko tuo viihteellisyys syntynyt tarkoituksella vai onko se olosuhteiden muuttumisen tulos. Esitän vain muutamia puhtaasti henkilökohtaisia näkemyksiäni siitä, miltä tämä vuorovaikutuskanava on näyttänyt, miltä se tänään näyttää ja miten talousjournalismin rooli on muuttunut viime vuosina rahoitusmarkkinoiden näkökulmasta

Suomesta tuli euroalueen jäsen vuoden 1999 alussa. Tosiasiassa markkamme hävisi markkinoilta jo noin puolitoista vuotta aikaisemmin. Suomalaisella toimittajakunnalla olisi siis pitänyt olla jo runsaasti aikaa oppia euroläksyt: Suomen taloutta koskevat uutiset näkyvät rahan hinnassa vasta, kun niillä on vaikutusta luottoriskin hinnoitteluun – eli vasta, kun on jo kiire muuttaa asiainhoidon tilaa.

Toisaalta Suomen taloutta koskevilla uutisilla ei ole vaikutusta EKP:n rahapolitiikkaan, euroalueen likvideimpien joukkolainojen tuottoihin tai euron arvoon. Taloutemme osuus euroalueesta on ainoastaan vajaat 2 prosenttia. Keskuspankin edustaja voi ehkä virkansa puolesta väittää hieman päinvastaista (eli että Suomella on merkitystä), mutta uskoisin että merkitys on enemmän arvovaltaa ja tietovaltaa kuin sitä, että taloutemme numerot vaikuttaisivat tosiasiassa rahapoliittisiin päätöksiin tai millä tavalla euron arvo markkinoilla hinnoitellaan.

Suomi-uutinen ei ole enää “volatiliteettifaktori”

Tätä taustaa vasten on ollut yllättävää havaita, että suomalaisen talousinformaation merkityksen mitättömyys rahoitusmarkkinoille on vieläkin uutinen. Syksyllä 1999 hallituksen talousarvioesitys pääsi otsikoihin sillä, ettei esityksellä ollut korkovaikutuksia. Se olisi tullut oppia jo noin pari vuotta aikaisemmin.

Taannoin havaitsin erään talouslehden kolumnistin päivittelevän sitä, että oman rahapolitiikan katoaminen on Suomessa edelleen uutinen. Muistan myös erään poliitikon todenneen vielä rahaliiton kynnyksellä, että kyllä markkinat ymmärtävät finanssipolitiikan linjanmuutoksen, jos sen niille oikein selittää. Ei oikein hennonnut sanoa, etteivät markkinat kuuntele. Suomalaiset poliitikot olivat juuri oppineet läksynsä siitä, että markkinat pitää ottaa huomioon päätöksiä tehtäessä. Mutta se vaihe on jo ohitettu. Talouden kasvaessa ja velanoton pienentyessä kohisten markkinat tuskin voisivat asiasta vähemmän välittää. Suomi-uutinen ei enää ollut volatiliteettifaktori. Suomalaiset poliitikot olivat vasta vähän aikaisemmin oppineet toimimaan kaiken hinnoittelevien markkinoiden kanssa.

Viime vuosikymmenen vaikeina vuosina me kaikki kasvoimme ja opimme kantapään kautta: tiedotusvälineet, markkinat ja poliitikot. Roolijako oli tuolloin selvä. Talous kulki radallaan kirskahdellen. Jokainen indikaattori, talouspoliittinen puheenvuoro tai jopa puhumattomuus, tuli esille virallisessa tiedotustilaisuudessa, tv-lähetyksessä tai vain toimittajan tulkintana. Ne oli markkinoilla noteerattava ja niiden vaikutukset markkinoihin hahmotettava. Kun rahasta oli pulaa, uutisten perässä sätkyilleet markkinat (sijoittajat ja yritykset) myös tanssittivat poliitikoita. Hallitus kokoontui vaikeisiin istuntoihin viikonloppuisin saadakseen aikaan markkinat rauhoittavia julkilausumia tai päätöksiä. Vain pari vuotta sitten japanilaiset harjoittelivat tätä samaa.

Oliko talousjournalismin välittämä talouspolitiikkakeskustelu tuolloin viihdettä vai virikettä? Ei se ainakaan silloin tuntunut viihteeltä. Toinen viihteen laji oli perisuomalainen joukkuelaji – syyllisten etsintä. Jos viihdettä muuten oli, siihen syyllistyivät varmasti niin markkina-analyytikot kuin talousjournalismikin.

Markkinathan saatiin ja saadaan edelleen suuressa maailmassa liikkumaan ainakin silloin tällöin vahvoilla tarinoilla, joiden välittämisessä julkinen sana on edelleen väline. Sen sijaan suomalaiset markkinapaikkojen ylläpitäjät sekä suomalainen tiedotusvälineistö saavat kertoa miten vauhdikkaita tarinoita tahansa. Sijoittajat tai valuuttakauppaa käyvät yritykset voivat panikoitua aivan rauhassa. Euron korko tai kurssi ei siitä mihinkään liiku.

Tämän seurauksena rahoitusmarkkinoiden suhde julkisiin tiedotusvälineisiin on muuttunut. Suomalaisella keskustelulla ei liikuteta markkinoita, mutta markkinakommenteilla ja etenkin vakavalla analyysillä voidaan lähestyä asiakkaita. Julkiset tiedotusvälineet ovat tässä asetelmassa yksi markkinointikanava, johon kuitenkin eri rahoitusmarkkinoilla toimivat välittäjät suhtautuvat hyvin eri tavoin.

Meillä kullakin on oman asiakasprofiilimme ja perinteidemmekin mukaisesti omat viestintästrategiamme. Yksi ei sano koskaan julkisuudessa mitään. Toinen kommentoi kaikkea liikkuvaa pitääkseen nimen asiakkaiden muistissa. Muut ovat jotain siltä väliltä. Tällä saralla mielestäni kyllä sorrutaan välillä viihteen puolelle, mutta eivät viihteen tuottajana aina ole vain tiedotusvälineet. Rahoitusmarkkinoita koskevaa kommentointia seuratessaan tulee nimittäin usein mieleen vanha viisaus: ‘Ei kaikkiin kysymyksiin tarvitse tai kannata vastata.’ Ei varsinkaan silloin, kun päivä toisensa jälkeen tiedotusvälineissä haetaan vastausta kysymyksiin, joiden merkitys on olematon tai viitekehys on mm. euron myötä täysin muuttunut. Yleensä vielä vastaus täytyy antaa 16 sekunnissa ja saa sisältää kaksi virkettä. Mielellään soisi, että asiaa käsiteltäisiin vähän monipuolisemmin.

Mikä sitten on uutinen?

Asiallista tiedonvälitystä on varmasti se, että kerrotaan korot, valuuttakurssit ja osakkeiden hinnat. Tällaisella tiedonvälityksellä ei myöskään pitäisi olla talouspolitiikkakeskusteluun muuta kuin ajantasatietoa kohentava vaikutus. Kokonaan toinen asia on kuitenkin se, millainen muutos näissä hinnoissa on eri tiedotusvälineissä kommentoimisen arvoinen. Onko sentin tai sentin kymmenesosan tai prosenttiyksikön sadasosan muutoksen uutisoiminen ilman asiayhteyden tai mittakaavan suhteuttamista todella kertomisen väärti. Onko todella aina uutinen se, että korko on muuttunut 0,01 prosenttiyksikköä tai valuutan arvo on muuttunut 0,001 yksikköä? Jos näitä rahoitusmarkkinatapahtumia raportoidaan asettamatta niitä minkäänlaiseen mittakaavaan, suhteuttamatta sitä pidempään perspektiiviin, on kysymys vähän samanlaisesta viihteestä kuin bingossa.

Samaan luokkaan voidaan myös lukea kulloistenkin muotiväitteiden toistaminen ilman analyysia. Näistä esimerkkejä ovat mm. EKP:n pöytäkirjojen julkaisemattomuus, euron ja dollarin pariteetti tai ylipäätänsä niin sanottu numeroleikki. Aika paljon kiinnitetään huomiota siihen, onko jokin muuttuja muuttunut nyt yhden tai kaksi kymmenystä enemmän. Ovatko eri ennustajien ennusteet kovin poikkeavia, jos niissä on 0,02 prosenttiyksikköä eroa? Kuten Suvi-Anne Siimes mainitsi, usein jää kysymättä ennusteen viesti: millä tavalla siinä on eri asioita painotettu ja miten siinä hahmotetaan riskit – tai onko siinä jokin selkeää viesti talouspolitiikan puolelle.

Talousjournalismin tulevaisuus

Talousjournalismin virikkeellistä puolta on mahdollista kehittää ja politiikan tekemisen kannalta talousjournalismin sisällöllä ja tyylillä on merkitystä. Olisi kuitenkin hyvä muistaa se, että jokaisella – niin rahoitusmarkkinoilla kuin politiikan tekijöilläkin – on mahdollisuus käyttää näitä molempia kanavia: virike- ja viihdekanavia. Kun kohderyhmäksi on varsinkin rahoitusmarkkinakysymyksissä tullut yleisö – rahoituksen välittäjille se on asiakas ja poliitikoille äänestäjä – on mahdollisuus käyttää talouskeskustelua omien tavoitteiden saavuttamiseksi. Jokainen tietää, että jos tuo uutisen esille heinäkuussa, varmasti pääsee jokaiseen lehteen.

Virikkeellisellä taloutta ja talouspolitiikkaa koskevalla keskustelulla ja talousjournalismilla on tilaus. Mielestäni sen paremmin rahoitusmarkkinoiden kuin poliitikoidenkaan kannalta ei ole yhdentekevää se, välittyykö viesti taloudesta ja talouspolitiikkaan vaikuttavista tekijöistä viihde- vai virikekanavaa pitkin. Puhtaan viihdekanavan käyttäminen voi estää kestävien talouspoliittisten ratkaisujen syntymisen. On toki muistettava, että molemmilla tahoilla on mahdollisuus käyttää kumpaakin näistä kanavista omien päämääriensä saavuttamiseksi.

Jos tarkoitus on kuitenkin saada asiakkaat tai äänestäjät ja vielä poliitikotkin tekemään järkeviä ratkaisuja, väittäisin virikekanavan olevan tuottoisampi. Yksi asia 1980-luvun lopusta olisi syytä ottaa opiksi: Jos päätöksentekijät, yrittäjät tai tavalliset kotitaloudet eivät saa oikeaa kuvaa talouteen vaikuttavista tekijöistä, päätöksentekoa ohjaa hyvin lyhytaikainen hyödyn maksimointi.

3. Kirjuriorjuria ja ’up and down’-ekonomisteja

Taloustoimittaja Kustaa Hulkko

Viihde- ja virikearvon lisäksi voitaisiin puhua myös talouspoliittisen keskustelun ja talousjournalismin totuusarvosta. Totuushan on aina kokonaisuus, kuten Hegel opetti. Sellaiseen varmaan pitäisi pyrkiä myös talousjournalismissa.

Talousjournalismin virike- ja viihdearvon asettaminen vastakohdiksi ei mielestäni ole ihan oikein. Ne eivät välttämättä ole eri asioita. Yrjö Ahmavaarahan kehitti jo noin 30 vuotta sitten teoksessaan Informaatio käsitteen “älyllisesti aktivoiva viihde”. Kun tietää miten kuivaa ja epäviihdyttävää talouspoliittinen keskustelu usein on, melkein ajattelee, että tämä käsite olisi syytä elvyttää. Esimerkiksi Kari Suomalainen osasi pilapiirroksissaan yhdistää tämän viihde- ja virikearvon. Kyllä talousjournalismi aina muutaman Bisquitin tai Karin kestäisi – tai oikeastaan niitä kipeästi jopa kaipaisi. Se viihteestä.

Miten julkinen talouspoliittinen keskustelu on vaikuttanut asioiden etenemiseen tai edistykseen? Minulla on hieman pessimistinen tai ainakin varovainen käsitys talousjournalismin tai kriittisen talouspoliittisen keskustelun mahdollisuuksista räjäyttää kansakunnan tietoisuus. Toimittaja Antti Mikkonen on tehnyt mielenkiintoisen teoksen talousjournalismin historiasta. Kirja perustuu haastatteluihin. Timo Relander sanoo kirjassa, että valppaampi talousjournalismi olisi voinut estää laman tai lievittää sitä. Hän pitää tärkeänä pääkirjoituksia ja sitä, minkälaista arvostelua hallitusta tai Suomen Pankkia kohtaan esitetään.

Julkinen keskustelu ei kuitenkaan kyennyt estämään virheitä ja katastrofia. Keskustelua oli ehkä liian vähän tai sitten sitä kävi liian pieni joukko ekonomisteja ja taloustoimittajia. Tai sitten pääkirjoitukset vain eivät vaikuta niin paljon kuin Relander kuvittelee. Tämä riippuu myös suuren yleisön uutiskysynnästä. Kansantalous ei välttämättä ole suurelle yleisölle maailman tärkein asia. Esimerkiksi ns. “vakaan valuutan hanke” eli pyrkimys tasapainottaa talous vakaan valuuttakurssin avulla, ei ollut koskaan Suomessa laajojen kansanryhmien asia.

Toisaalta, ekonomisteille ja journalisteillekin vakaa valuuttapolitiikka oli tärkeä asia, johon suhtauduttiin intohimoisesti. Uskon, että vuosina 1990-1991 käyty devalvaatiokeskustelu on määrältään ja intensiteetiltään tähänastisen talouspoliittisen keskustelun huippu. Asiasta käytiin suurin piirtein “sisällissotaa”. Toimittajan kuuluu tietenkin kannattaa keskustelua, mutta luulen, että esimerkiksi 1991 vaaleja edeltävästä keskustelusta oli Suomessa lähinnä haittaa itse asialle eli talouspolitiikalle.

Relanderin huomautus on ärsyttänyt minua sen verran, että tulee mieleen kysymys, voiko talousjournalismi olla keskimäärin sen parempaa kuin ammatti-ihmisten keskustelu. Jos ajatellaan lamaa kaikkine piirteineen ja syövereineen, niin eihän Suomen Pankki kertonut 1980-luvulla, mitä rahoitusmarkkinoiden liberalisointi kaikkinensa merkitsee. Eikä näin ollen myöskään talousjournalismi pystynyt informoimaan ihmisiä siitä, että maailma muuttuu varsin totaalisesti.

Eräs episodi on vuodelta 1989, jolloin julkistettiin ns. vaihtotaseraportti. Se oli talousneuvoston raportti, joka varoitti ulkoisen velkaantumisen vaaroista. Sillä kertaa varoittelijat olivat oikeassa, mutta heidät sekä heitä referoineet toimittajat tyrmättiin – muistaakseni aika lapsellisilla argumenteilla.

Talouspoliittista keskustelua käydään ainakin joukkotiedotusvälineissä kolmiossa: journalistit, ekonomistit ja poliitikot. Tämä kolmen ryhmän kolmio ei varmaankaan ole tasasivuinen. Poliitikot sanan laajassa mielessä ymmärrettynä (eli päättäjät, etujärjestöjohtajat, suurimpien yritysten johto jne.) on siinä varmaan keskeinen osatekijä. He käyttävät hyväksi ekonomisteja, paitsi ennustamiseen, myös kansaan menevien ideoiden kehittämiseen. Jälkimmäiseen tarvitaan toki journalistejakin.

Myös ekonomistien ja journalistien suhde on mielestäni epäsymmetrinen ja tiedollisessa mielessä epätasa-arvoinen. Koska ekonomisti on asiantuntija, pääosa jutuista on kuitenkin haastatteluja. Toimittaja on normaalitilanteessa – lainatakseni Jussi Linnamon mainiota ilmaisua – “kirjuriorja”. Tämän sanon mitenkään väheksymättä toimittajien työtä ja sen intellektuaalista vaativuutta, mutta journalisteista vain osa on erikoistunut talouspolitiikkaan. Mutta tietysti nekin, jotka eivät ole erikoistuneet, kirjoittavat siitä. Mukana on sekä politiikan että talouden erikoistoimittajia. Vain harvalla journalistilla on Suomessa ekonomistin peruskoulutus. Meiltä pitkälti puuttuu sen tasoinen kommentoiva ja argumentoiva ekonomistijournalistien ryhmä kuin esimerkiksi Englannissa on. Viittaan esimerkiksi Financial Times’in kirjoittajiin.

Monenkirjavia ekonomisteja

Ekonomistitkin ovat heterogeeninen joukko. Näyttää siltä, että tapana on kutsua jokaista kansantaloustiedettä pääaineena opiskellutta ekonomistiksi. Olisi järkevää luoda täsmällisempi nimikkeistö. On akateemista perustutkimusta harjoittavia ekonomisteja, professoreita yms. Sitten on ennusteita ja analyysejä tekeviä “up and down” -ihmisiä. On talouspolitiikkaa valmistelevia virkamiehiä. Ja sitten on sellaisia ekonomisteja, jotka hoitavat “välttämättömiä ideologisia tehtäviä” eli harjoittavat agitaatiota. He ovat usein myös kolumnisteja. Paul Krugman käyttää käsitettä “Policy Entrepreneur”, joka on sukua tälle ideologisen ekonomistin idealle. Ehkä sitä voisi luonnehtia käsitteellä “ekonomistipappi”.

Elävässä elämässä nämä roolit sekoittuvat. Professori voi olla neuvonantaja. Virkamies voi ottaa poliitikon paikan ja kohota virallisen linjan liturgiksi. Lisäksi on politiikan eri lohkojen päätöksentekijöitä ja poliitikkoja. Osa heistä on entisiä ekonomisteja; joku on jopa entinen talousjournalisti.

Teesini on, että talouspoliittisen keskustelun kannalta akateemiset, riippumattomat ekonomistit ovat avainasemassa. Heidän panostaan tarvitaan nykyistä enemmän. Etujärjestöjä tai poliittisia instituutioita edustavien puheenvuorot on tietysti välttämätöntä raportoida, vaikka yleensä niiden sisältö on ennalta arvattavissa. Tarvitaan siis riippumattomien ekonomistien puheenvuoroja, kolumneja, kommentteja jne.

Keskuspankkiirin näkökulma talousjournalismiin

Osastopäällikkö Pentti Pikkarainen

Olen hieman hämilläni Kustaa Hulkon puheenvuorosta, enkä enää tiedä, olenko ekonomisti! Olen saanut ekonomistin koulutuksen, mutta ehkä olen enemmän pappi tai virkamies – tai talousmies. Ottaen huomioon taustayhteisöni varmasti se mitä tänään sanon, on aika pitkälle ennakolta arvattavissa.

Nostan aluksi esille kolme erityisteemaa, joita on viimeisen vuoden aikana käsitelty paljon keskuspankkipoliittisessa keskustelussa: Euroopan keskuspankin rahapolitiikan periaatteet (erityisesti rahapolitiikan avoimuus ja rahapolitiikan linja), valuuttakurssien rooli sekä kansallisten keskuspankkien rooli Euroopan keskuspankkijärjestelmässä. Lopuksi esitän joitakin yleisiä havaintoja suomalaisesta talousviestinnästä.

EKP:n avoimuudesta on aika paljon keskusteltu ja EKP:ta on arvosteltu paljon mystisyydestä. Instituution toimintaan ja sen julkisuuteen kohdistuva kritiikki voi joiltakin osin osua kohdalleenkin. Sen sijaan, mitä tulee eurojärjestelmän rahapolitiikan avoimuuteen, en voi allekirjoittaa väitettä, että eurojärjestelmän rahapolitiikan periaatteita ja linjaa ei olisi esitetty ja perusteltu suhteellisen selkeästi. Rahapolitiikan perusteista ja linjoista on saatavilla hyvin paljon informaatiota. Eurojärjestelmän rahapolitiikka on myös avoimempaa kuin Suomen Pankin oma rahapolitiikka oli silloin, kun Suomella vielä oli itsenäinen rahapolitiikka.

Mainettaan avoimempi EKP

EKP:ta kohtaan esitetty kritiikki liittyy lähinnä siihen, että EKP ei julkista omaa inflaatioennustettaan ja että EKP:n neuvoston rahapoliittista keskustelua käsitteleviä pöytäkirjoja ei julkisteta. Toisaalta voidaan todeta, että paljon tietoa on saatavilla.

Neuvoston kuukauden ensimmäisen kokouksen jälkeen pidetään tiedotustilaisuus, jossa EKP:n pääjohtaja ja varapääjohtaja selostavat neuvoston päätöksiä. Tässä yhteydessä julkaistava tiedote on hyvin lähellä neuvoston kokouksen pöytäkirjaa, sillä neuvosto hyväksyy kokouksessaan tiedotteen. Tiedote siis kuvaa varsin hyvin kokouksessa esitettyjä keskeisiä argumentteja. Toimittajilla on mahdollisuus kysyä EKP:n edustajilta tiedotustilaisuudessa aivan mitä tahansa. Suomen Pankin pääjohtaja on ottanut käytännön, että välittömästi EKP:n johdon tiedotustilaisuuden jälkeen hän on suomalaisten toimittajien haastateltavissa sekä Frankfurtissa että videokonferenssin välityksellä myös Helsingissä. Tällaiset säännölliset tiedotustilaisuudet ovat hyvin harvinaisia muissa keskuspankeissa.

EKP:n pääjohtaja on monta kertaa vuodessa Euroopan parlamentin kuultavana. Parlamentin valiokunnat voivat kutsua lisäksi myös muita johtokunnan jäseniä kuultaviksi. Kerran kuukaudessa EKP julkaisee kattavan kuukausikatsauksen, joka käännetään kaikille euroalueen virallisille kielille. EKP:n lisäksi kansalliset keskuspankit välittävät omissa maissaan paljon tietoa EKPJ:n toiminnasta.

EKP:n pääjohtaja on luvannut, että EKP tulee tänä vuonna julkistamaan ennusteensa. Ennusteen pitämistä toistaiseksi sisäisenä tietona on perusteltu lähinnä sillä, että Emun kolmannen vaiheen alkamisen myötä taloudenpitäjien käyttäytyminen on voinut muuttua ja näitä muutoksia voi olla vaikea ottaa huomioon ennusteissa. Ennusteen julkistamista voidaan pitää kannatettavana asiana: se jäsentää eurojärjestelmän taloudellista analyysiä ja ryhdittää sisäistä rahapoliittista keskustelua sekä helpottaa rahapolitiikan linjan perustelemista julkisuudessa. Ennusteen julkistamisesta käyty julkinen keskustelu on ollut arvokasta ja sitä on seurattu eurojärjestelmässä herkällä korvalla.

EKP:n neuvoston rahapoliittista keskustelua koskevien pöytäkirjojen julkistamiseen suhtaudun varauksellisesti. Vielä pari vuotta sitten pidin sitä hyvänä asiana: jos pöytäkirjat julkistetaan, tällöin voidaan tarkkailla, toimivatko neuvoston jäsenet heille annetun mandaatin mukaisesti eli ajattelevatko kaikki yhteisestä rahapolitiikasta tiukasti koko euroalueen termein.

Neuvoston pöytäkirjojen julkistamista vaativilla näyttää kuitenkin olevan muita motiiveja. Hämmästyttävän usein törmää käsitykseen, että neuvoston jäsenten, erityisesti kansallisten keskuspankkien pääjohtajien, tulee ajaa korkopolitiikkaa, joka sopii parhaiten vain oman maan taloudelle. Jos pöytäkirjat julkistetaan, kasvaa riski, että kansallisten keskuspankkien pääjohtajia ryhdytään painostamaan, jotta nämä ajaisivat oman maan edun mukaista korkopolitiikkaa. Tällainen käyttäytyminen on vastoin Maastrichtin sopimusta.

Viimeaikaiset kokemukset pöytäkirjojen julkistamisesta Ruotsista ja Englannista eivät myöskään ole kovin rohkaisevia, päinvastoin. Kun tiedetään yksittäisten päätöksentekijöiden kannat, niistä on helppo tehdä herkullisia juttuja ts. viihdettä päätöksentekijöiden välisistä “riidoista”. Varsinainen asia – rahapolitiikan linja ja sen perustelut – jää tällaisessa viestinnässä hyvin helposti taka-alalle.

Viime vuoden alussa rahapolitiikan linjan kommentoinnissa – sekä eurojärjestelmän että ulkopuolisten kommentaattoreiden taholta – kiinnitettiin erittäin paljon huomiota valuuttakurssin kehitykseen. Kuten monta kertaa julkisuudessa on todettu, euron heikentymiseen on ollut luontevat syynsä: euroalueen odotettua heikompi kasvu, Yhdysvaltain odotuksia kovempi kasvu, korkoeron leveneminen Yhdysvaltain ja euroalueen välillä, finanssipolitiikan linjaan liittynyt epävarmuus Saksassa ja Italiassa sekä Kosovon kriisi.

Valuuttakurssista käyty keskustelu heijastaa myös sitä, kuinka vaikeaa on mieltää euroalue pikemminkin suurena suljettuna taloutena kuin pienenä avoimena taloutena, mikä on monelle euroalueen kansalaiselle tutumpi ajattelukehikko. Kesän jälkeen rahapolitiikan linjaan liittynyt keskustelu on kuitenkin parantunut huomattavasti: valuuttakurssi on jäänyt vähemmälle huomiolle, ja keskustelussa on kiinnitetty enemmän huomiota sellaisiin asioihin kuin rahamäärien ja luottojen kehitys, palkat, finanssipolitiikan viritys, kilpailun merkitys, hyödykemarkkinoiden sääntelyn purkaminen ja raaka-ainehinnat. Näiden merkityksen pohtiminen on huomattavasti vaativampi asia kuin valuuttakurssinoteerauksen vilkaiseminen näyttöpäätteeltä.

Odotin keskustelua Suomen Pankin uudesta roolista siinä vaiheessa, kun keväällä 1998 tehtiin päätös Emun kolmannen vaiheen alkamisesta ja siihen ensimmäisessä vaiheessa osallistuvista maista. Teema nousi esiin julkisuudessa kuitenkin vasta puolitoista vuotta myöhemmin eli viime syksynä.

Eurojärjestelmässä työskentelee tällä hetkellä noin 52 000 henkilöä. Emun kolmannen vaiheen syntyminen täytyy merkitä sitä, että koko järjestelmässä henkilökunnan määrän tulee supistua. Monet selvitykset viittaavat siihen, että “ylikapasiteettia” on lähinnä suurten maiden keskuspankeissa johtuen niiden hyvin laajasta haarakonttoriverkostosta. Pienten maiden kansalliset keskuspankit toimivat yleensä hyvin tehokkaasti.

Kansallisten keskuspankkien rooli eurojärjestelmässä liittyy oleellisesti kysymykseen siitä, mikä on järkevä toimintojen keskittämisen vs. hajauttamisen aste; kuinka siis läheisyysperiaatetta noudatetaan keskuspankkitoiminnassa. Tätä kysymystä on syytä lähestyä analysoiden keskuspankin eri toimintoja: talousanalyysi, keskuspankkipolitiikan edellyttämien tilastojen tuottaminen, rahapolitiikan operaatioiden toteuttaminen, valuuttavarannon hoitaminen, maksu- ja selvitysjärjestelmäratkaisut, rahahuolto.

Nykyiseen hajautettuun toimintamalliin päädyttiin toisaalta poliittisista syistä toisaalta ajanpuutteen vuoksi. Jotta Emun kolmanteen vaiheeseen voitiin siirtyä viime vuosituhannen puolella, se oli mahdollista vain turvautumalla olemassa olevaan infrastruktuuriin ja “verkottamalla” se. Monet keskuspankkitoiminnat ovat kuitenkin sellaisia, että ne on todennäköisesti tehokkainta hoitaa hajautetun mallin mukaisesti jopa pitkällä aikavälillä. Pankkitoimintahan on monelta osin luonteeltaan paikallista toimintaa. Voimakkaasti keskitettyyn toimintaan liittyy myös omat haittansa; ei ole mitenkään itsestään selvää, että keskitetty ratkaisu on aina tehokkain ja taloudellisin, saati sitten lähellä laajan euroalueen kansalaisia.

Havaintoja suomalaisesta talousviestinnästä

Suomalainen talousviestintä on kehittynyt mielestäni myönteiseen suuntaan kymmenen viime vuoden aikana. Kilpailun kiristyminen on mielestäni parantanut laatua. Itse seuraan paljon myös ulkomaista talousviestintää. Parhaat suomalaiset talouslehdet kestävät vertailun erittäin hyvin esimerkiksi vastaaviin ruotsalaisiin lehtiin. Ulkomaisia tiedotusvälineitä on syytä seurata, jos haluaa seurata huolellisesti maailmantalouden tapahtumia ja kansainvälistä talouspoliittista keskustelua.

Suomalaista talouspoliittista keskustelua ja talousviestintää on vaivannut avoimen pohdiskelevan keskustelun puute ja usko yhteen totuuteen. Ei pitäisi myöskään olla mikään ongelma tai häpeä, jos keskusteluun osallistujat muuttavat mielipidettään keskustelun kuluessa. Kuten Sirpa Wallius edellä totesi, Emu-jäsenyyden myötä meillä pitäisi olla aikaisempaa enemmän mahdollisuuksia käydä avointa pohdiskelevaa talouspoliittista keskustelua: korot ja valuuttakurssi eivät enää heilu suomalaisen talouspoliittisen keskustelun mukana. Toisaalta kylläkin jotkin muut hinnat, kuten pörssikurssit, pitkät korot tai asuntojen hinnat – kuten viime kesänä nähtiin – voivat reagoida kotimaiseen keskusteluun.

4. Yleisökeskustelu

Yleisökeskustelussa pohdittiin mm. sitä, kenelle talousjournalismi puhuu, ketkä ovat talousjournalismin kohdeyleisö. Jussi Linnamo huomautti, että kohdeyleisön valinta vaikuttaa viestin laatuun. Talousjournalisteilla pitäisi olla joku tieto siitä, kenelle viestiä lähetetään. Sekä Sirpa Wallius että Suvi-Anne Siimes uskoivat talousjournalismin suuntaavan puheensa paljolti päättäjille. Kustaa Hulkko katsoi tämän vaihtelevan paljon tiedostusvälineittäin. Hän totesi, että tarvitaan talousjournalismia niin päättäjille, markkinoilla toimiville ihmisille, yrittäjille kuin myös työntekijöille. Pitää tarjota palvelutietoa, uutisia ja hyötytietoa päivittäin muuttuvista asioista – mutta yhtä lailla myös kokonaisuuksia haltuunottavaa tai ainakin sitä yrittävää journalismia. Se auttaa kansalaisia toimimaan yhteiskunnassa pidemmällä tähtäyksellä ja ehkä tarvittaessa vastustamaankin trendejä.

Akateemiset tutkijat julkisuudessa

Akateemisten tutkijoiden roolia julkisuudessa pohdittiin mm. siitä näkökulmasta, käytetäänkö tieteen tuomaa arvovaltaa väärällä tavalla hyväksi omien poliittistenkin näkemysten julkisaamiseksi. Akateemisillakin ekonomisteilla on omat taustayhteisönsä ja omat maailmankatsomukselliset näkemyksensä, joiden epäiltiin jopa siivittävän tutkimuksia ja niiden tuloksia. Pentti Pikkarainen huomautti, että “taloustieteellinen tutkimus on yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja tietyssä määrin se ei ole objektiivista”. Hän varoitti, että siihen kannattaa suhtautua varoen ja pohdiskella akateemistenkin ekonomistien taustoja. Pertti Haaparanta ei kuitenkaan nähnyt ongelmaa siinä, että akateemisilla ekonomisteilla on yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä. Hän huomautti, ettei ammattikunnassa sentään mikä tahansa mene läpi eli yhteisön oma kontrolli toimii.

Taloustoimittajia moitittiin paitsi kritiikin puutteesta, myös puutteellisesta journalistisesta taustatyöstä. Markus Jäntti tiivisti kokemuksensa seuraavasti: “Asia vain toitotetaan ja kaikkein kärkevin johtopäätös tuodaan ulos suurena uutisena”.

Kustaa Hulkko muistutti, että akateemisten ekonomistien osallistuminen keskusteluun on tapahtunut kahdessa vaiheessa: 1970-luvun puolivälin tienoilla ja 1990-luvun alussa. Molemmat talouspoliittisen keskustelun huippuhetket sijoittuvat ajankohtaan, jolloin taloudessa meni todella huonosti. Miksi ekonomistit eivät siis tulleet julkisuuteen aikaisemmin, vaikka vaaranmerkkejä oli olemassa?” Hulkon mielestä akateemisten ekonomistien panosta pitäisi hyödyntää enemmän. Ongelmana on kuitenkin kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen. Toimittajat haluavat usein tarkkoja kvantitatiivisia vastauksia tulevaisuutta koskeviin “mitä, jos” -kysymyksiin, joihin ei välttämättä voi vastata. Haluamatta mystifioida akateemisten tai muidenkaan ekonomistien tietoon perustuvaa asiantuntija-asemaa Hulkko myönsi, että toimittajillakin pitää olla oma vastuunsa ja roolinsa tässä keskustelussa. Varsinkin he, jotka ovat vähän kauemmin seuranneet maailmanmenoa, ovat oppineet sen, että historia ei tue mitään dogmaattista suhtautumista talouspolitiikan tai taloustieteen väitettyihin totuuksiin – jos eivät ole täysin laiskistuneet

Markkinat

Keskustelua herätti myös alustuksissa esille tullut muutos uutisten ja markkinareaktioiden välisessä suhteessa. Sirpa Wallius muistutti, miten 1990-luvun alkupuolella tehtiin virheitä sen vuoksi, ettei oltu totuttu markkinoiden nopeisiin ja voimakkaisiin reaktioihin. Nykytilanne sallii meillä avoimemman keskustelun. Sitä tarvitaan Walliuksen mukaan niin finanssi- kuin rahapolitiikassakin. Hän korosti toisaalta sitä, että vaikka markkinat eivät enää reagoi voimakkaasti talouspoliittiseen keskusteluun, ne reagoivat toki entiseen tapaan yrityskohtaisiin uutisiin. Toisaalta Jussi Linnamo huomautti, että vaikka suomalaiset viestit eivät vaikuta euron kurssiin, ne vaikuttavat epäilemättä kotimaiseen finanssipolitiikkaan ja jossakin määrin myös työmarkkinoihin.

Vaikka tilanteen muuttumisen todettiin tuoneen suomalaiseen talouspolitiikkaan uudenlaisia vapauksia, markkinoiden ’välinpitämättömyys’ koettiin myös ongelmalliseksi. Niin Pentti Pikkarainen kuin Suvi-Anne Siimeskin korostivat, että markkinoiden reagoimattomuus tai liian myöhäinen reagointi voi tuottaa ongelmia silloin, kun talouspolitiikassa tehdään virheitä eivätkä markkinat ole ohjaamassa oikealle tielle.

Politiikka ja päätöksenteon valmistelu

Myös talouspoliittisen päätöksenteon ja sen valmistelun asema talousjournalismissa nostatti tunteita. Suvi-Anne Siimes korosti Pentti Pikkaraisen esiinnostamaa ongelmaa, että suomalaisessa julkisuudessa pidetään huonona ja häpeällisenä mielipiteen vaihtamista keskustelun aikana. Siimeksen kokemus onkin, että talouspolitiikkaa uutisoidaan liian usein kukkotappeluna, jossa on alku ja loppu, voittajia ja häviäjiä. “On totuudenetsinnän kannalta harmillista, että ollaan niin kiinni sellaisen sankaritarinan traditiossa, missä hyvä voittaa pahan”, hän totesi: “Ainakin länsimaisen demokraattisen sivistysperinteen mukaan keskustelun jälkeen kaikkien tulisi olla vähän viisaampia kuin ennen sitä.” Viitaten omiin kokemuksiinsa korkovähennyskeskustelusta hän halusi kyseenalaistaa sen, että demokraattisessa yhteisössä pitäisi välttää sanomasta ääneen asioita vain sillä perusteella, että se vaikuttaa maailmaan haitallisesti: “Kaikki politiikkaa koskevat puheet voivat myös heilauttaa markkinoita jollakin pienellä osalla. Ja mielestäni se täytyy hyväksyä, jos hyväksytään demokratian olemassaolo.”

Sirpa Wallius vastasi Siimekselle olevansa samaa mieltä siitä, ettei poliitikkojen puhumista tulisi rajoittaa siinä pelossa, että markkinat reagoivat poliittiseen keskusteluun. “Päinvastoin. Se vain vaatii, että poliitikot ovat riittävän kouliintuneet esittämään sanomansa niin, että ylilyönneiltä ja vääriltä tulkinnoilta vältytään”, Wallius totesi.

Myös talouspolitiikan valmistelulta vaaditaan usein nykyistä suurempaa avoimuutta. Pekka Tiainen, jolla on asiasta omakohtaista kokemusta työministeriöstä, totesi että avoimuus vaatii luottamusta: “Kun joutuu päätöksenteon valmistelua tekemään, liikutaan politiikan ympäristössä usein hyvin herkkien asioiden kanssa. Siksi, vaikka haluaisi käydä keskustelua, ei oikein uskalla toimittajalle sanoa, kun ei tiedä millä tavalla se juttu mahdollisesti tulee julkisuudessa ulos.”

Talousjournalismi tutkimuksen markkinoijana

Talousjournalismilla todettiin olevan keskeinen välittäjän rooli tutkimustiedon ja päättäjien välillä. Taloudellisia julkaisuja on nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. “Tämä on sitä materiaalia, joka on myös raaka-ainetta talouspoliittiseen keskusteluun riippumatta siitä, meneekö se talousjournalismin kautta suuren yleisön tietoisuuteen”, Antti Suvanto totesi. Kuitenkin hyvän talousjournalismin arveltiin edistävän tutkimuksen hyödynnettävyyttä poliittisessa päätöksenteossa. Pentti Pikkarainen peräänkuuluttikin tutkimuksen parempaa markkinointia: “Usein koetaan, että riittää kun se on meriitti siellä akateemisen tutkijan ansiolistassa.”

Monet tutkimusyhteisöt ovat Sirpa Walliuksen mukaan hyvin tiedostaneet sen, että talousjournalismi tai viestintävälineet ovat se kanava, jolla markkinoidaan omaa tutkimusta ja tehdään työtä tunnetuksi nykyisille ja potentiaallisille rahoittajille. Talousjournalismin määrän kasvaessa se on muuttunut myös markkinointivälineeksi. Markkinat lähestyvät tällä hetkellä asiakasta talousviestimien kautta. Kustaa Hulkko totesikin havainneensa saman asian.

Kärsiikö laatu tiedon tukkumarkkinoilla?

Talousuutisten tarjonnan todettiin nyt olevan Suomessa suurempaa kuin koskaan aikaisemmin ja asukaslukuun suhteutettuna ehkä kansainvälisestikin erityisen runsasta. Tosin talouden nimellä tiedotusvälineissä nähtiin kulkevan paljon myös pelkkää viihdettä. Jussi Linnamo viittasikin Helsingin yliopiston sosiologian professorin näkemykseen, jonka mukaan Suomessa menee kaikkein parhaiten läpi neljä asiaa: epäilysten vahvistaminen, herravihaan yllyttäminen, huolestuminen syrjäytymisestä ja kaunan herättäminen. “Vaikuttaako tällainen tekijä talousjournalismiin?”, Linnamo kysyi.

Toisaalta kansainvälistymisen ja etenkin Internetin todettiin demokratisoivan viestintää, sillä se mahdollistaa myös uutislähteiden ’kilpailuttamisen’, jos perinteiset uutislähteet koetaan liian populistisiksi ja pinnallisiksi. Näin markkinat voivat Sirpa Walliuksen mukaan hyödyntää “tiedon tukkumarkkinoita”.

Käytännön näkökulmaa keskusteluun toi Leena Brandt. Hän muistutti, että samalla kun tiedon määrä on kasvanut, keskitytään entistä nopeampaan tiedonvälitykseen: “Ja mitä se on? Se on sitä, että ministeri sanoi näin. Haetaan ehkä kilpaileva kommentti, mutta sillä toimittajalla, joka jo kiireisesti vääntää seuraavaa lähetystä, ei ole aikaa ottaa esimerkiksi kolmen kilpailevan ekonomistin näkemystä siitä, mitä tämä ministeri oikein tarkoitti ja mitä merkitystä sillä on.… Valtaosa toimittajista on näitä kirjuriorjia, jotka äkkiä vain naputtelevat, mitä toimitusjohtaja tai ministeri sanoi ja rientävät sitten seuraavaan aiheeseen. Siinä ei ole syvällisyydestä tietoakaan. Tämä on arkielämää.” Brandt heittikin ilmaan kysymyksen, ovatko suomalaiset nyt sitten erityisen talousviisaita, kun talousinformaation määrä on viimeisten viiden vuoden aikana kasvanut merkittävästi.

Yhteenveto

Talousjournalismille asetetaan kasvavia vaatimuksia: samaan aikaan kun vaaditaan yhä nopeampaa tiedonvälitystä, kaivataan myös syvällistä ja kriittistä analyysiä. Näiden toteuttaminen yhtä aikaa on usein vaikeaa. Käytännössä onkin havaittavissa erikoistumista siten, että erilaisiin tarpeisiin on erilaiset foorumit. Suomessa talousjournalismin määrän todettiin olevan suuri, mutta myös laadullisesti kirjo on laaja.

Myös ekonomistit ovat itse osaltaan vaikuttamassa talousjournalismin tasoon. Kuten keskustelussa todettiin, talouspoliittinen journalismi tuskin voi olla sen kummempaa kuin maassa käytävä talouspoliittinen keskustelu. Aikaisemmin etenkin akateemisia ekonomisteja on syytetty laiskasta osallistumisesta keskusteluun, mutta viimeistään 1990-luvun laman myötä he ovat aktivoituneet julkisuudessa. Tilaisuuden yleisökeskustelussa siihen nähtiin liittyvän myös ongelmia. Pelättiin etenkin sitä, että toimittajat eivät kykene havaitsemaan kriittisesti sitä, koska tieteen varjolla esitetään puhtaasti henkilökohtaisia näkemyksiä. Toisaalta haluttiin puolustaa myös akateemisten tutkijoiden oikeutta osallistua keskusteluun. Erityisen tärkeänä pidettiin tutkimustiedon välittymistä päätöksentekijöille tiedostusvälineiden kautta.

Myöskään poliitikkojen ja virkamiesten suhde talousjournalismiin ei ole ongelmaton. Ikävät kokemukset synnyttävät luottamuspulaa etenkin, kun vastakkain ovat tarve päätöksenteon avoimuuteen ja tarve journalismin kriittisyyteen. Tilanne oli vielä herkempi ennen Emu-jäsenyyttä, jolloin poliitikkojen julkisuudessa esittämät näkemykset saattoivat aiheuttaa markkinoilla voimakkaita korko- ja valuuttakurssireaktioita. Euroalueen rahamarkkinat eivät juurikaan reagoi Suomen kokoisen pienen talousalueen uutisiin, mutta esimerkiksi kotimaiset asuntomarkkinat reagoivat edelleen. Tämä vaikeuttaa käytännössä päätöksentekijöiden osallistumista keskusteluun.

Tilaisuuden keskustelussa herätettiin tärkeä kysymys siitä, mikä taho on talousjournalismin kohderyhmä. Yhtä lailla voisi kysyä, mikä on julkiseen keskusteluun osallistuvien ekonomistien kohderyhmä: suuri yleisö, päättäjät, markkinat, tutkimuksen rahoittajat vai toiset ekonomistit. Ekonomistit käyvätkin nykyisin myös keskinäistä keskusteluaan entistä enemmän tiedotusvälineissä. Talousjournalismi voikin näyttäytyä samaan aikaan yhden kohderyhmän näkökulmasta virikkeenä, toisen ryhmän näkökulmasta viihteenä.